Kuinka tunnustaa virheensä kansainvälisessä politiikassa?

Johannes Lehtinen
Kirjoittaja on kansainvälisen politiikan opiskelija Tampereen yliopistossa

"Pääsääntöisesti ylimmän tason päättäjät, joilla on suurin poliittinen vastuu päätöksistä ja joiden on huomioitava virheiden tunnustamisen merkitys suhteessa omaan kansansuosioonsa, ovat varsin haluttomia tunnistamaan virheitään. Poliittisen viran riskeeraaminen on merkittävä vaikuttava tekijä. Tällaisissa tilanteissa yleinen toimintamalli on poliittisten linjausten muuttaminen kaikessa hiljaisuudessa ilman julkista virheiden tunnustamista."

Alustus! Yhdysvaltain Georgetownin yliopiston kansainvälisen politiikan professori Andrew Bennett luennoi politiikan tutkimuksen päivillä Tampereella 6.3.2014. Hänen otsikkonsa oli Where Mistakes Were Made: The Politics and Psychology of American Leaders (not) Admitting Errors in The Occupation of Iraq. Bennett esitteli luennollaan alustavia havaintoja valmistumassa olevasta tutkimuksestaan, joka käsittelee amerikkalaispäättäjien tapaa käsitellä ja tunnustaa virheitään suhteessa Irakin sotaan. Alustus perustuu Bennettin luentoon ja haastatteluun.

Hänen tutkimuskysymyksensä on Miksi jotkut päätöksentekijät tunnistavat ja tunnustavat virheensä julkisesti, kun toiset joko eivät näytä tunnistavan virheitään tai tunnustavan niitä, silloinkaan kun todistusaineisto viittaa siihen että nämä virheet ovat ilmeisiä? Analyysin kohteena ovat keskeiset USA:n ulkosuhdehallinnon jäsenet George W. Bushin kaudelta, sekä joukko avainasemassa olevia yhdysvaltalaisia mielipidevaikuttajia, akateemikkoja ja kongressin jäseniä. Tutkimusaineisto koostuu heidän yksityisistä ja julkisista kirjoituksistaan ja lausunnoistaan.

Bennett keskittyy erityisesti tulkitsemaan, miksi tietyissä tilanteissa päätöksentekijät tai asiantuntijat tunnistavat ja tunnustavat virheensä. Millaisissa olosuhteissa mielipiteitä ollaan valmiita muuttamaan tai tarkistamaan ja millaisissa olosuhteissa päättäjät taas pitäytyvät tiukasti omissa näkemyksissään? Hänen tutkimuksensa rakentuu rationaalisen valinnan teorialle ja tutkimuksessa tukeudutaan myös poliittisen psykologian kysymyksenasetteluihin tavoista, joilla poliittista vastuuta käsitellään. Lisäksi tutkimuksessa hyödynnetään näkemyksiä instrumentaalisesta hyötyajattelusta osana politiikan teoriaa.

Rationaalisen valinnan teoria ei ole riittävä selittäjä, koska monet päättäjät pitäytyvät tiukasti näkemyksissään niissäkin tilanteissa, jossa todistusaineisto viittaa vahvasti päinvastaiseen. Päättäjien lähtökohtaisilla oletuksilla ja heidän maailmankatsomuksillaan on suuri merkitys. Bennett käyttää tässä yhteydessä Isaiah Berlinin kettu ja siili -metaforaa. Siili osaa hyvin vain yhden suuren asian, kun taas kettu osaa monia asioita. Bennettin analyysissä George W. Bushin ja Dick Cheneyn kaltaiset päättäjät kuuluvat ensisijaisesti siili-kategoriaan. Tällaiset päättäjät tunnustavat virheensä hyvin hitaasti - jos lainkaan. Esioletukset vallitsevasta tilanteesta ovat varsin hallitsevia.

Niissä tilanteissa, joissa virheitä käsitellään julkisesti, tähän on erilaisia keinoja. Päättäjät saattavat kieltää tapahtuneen kokonaan, pyrkiä etäännyttämään itsensä keskeisistä päätöksistä, puolustella tiettyä päätöstä esimerkiksi puutteellisella tiedolla tai tunnustaa virheensä avoimesti. Keskeinen vaikuttava tekijä on se, millainen poliittinen tilanne ja mielipideilmasto vallitsee kunkin merkittävän ratkaisun aikana. Bennettin mukaan julkinen mielipide Irakin sodan suhteen Yhdysvalloissa muuttui vasta kun sota oli jatkunut pidempään ja sotilasoperaatioiden onnistuminen alkoi näyttää laajassa mittakaavassa kyseenalaiselta. Vielä vuoden 2004 kongressivaaleissa sodan kannatus oli korkealla vaikka monet asiantuntijat kyseenalaistivat jo tuolloin saavuttaisivatko sotilasoperaatiot tavoitteensa.

Bennettin mukaan on tärkeää huomioida, millaisessa institutionaalisessa kontekstissa ratkaisut tapahtuvat tai virheet tunnustetaan. Pääsääntöisesti ylimmän tason päättäjät, joilla on suurin poliittinen vastuu päätöksistä ja joiden on huomioitava virheiden tunnustamisen merkitys suhteessa omaan kansansuosioonsa, ovat varsin haluttomia tunnistamaan virheitään. Poliittisen viran riskeeraaminen on merkittävä vaikuttava tekijä. Tällaisissa tilanteissa yleinen toimintamalli on poliittisten linjausten muuttaminen kaikessa hiljaisuudessa ilman julkista virheiden tunnustamista. Tällainen suhtautumistapa on nähtävissä muun muassa puolustusministeri Donald Rumsfeldin ja ulkoministeri Condoleezza Ricen kohdalla. Virheitä voidaan tunnustaa, mutta vain etäännyttävin varauksin tai vähäisissä määrin. Jopa täydellinen virheiden kieltäminen on mahdollista. Bennettin mukaan keskitason päättäjät pyrkivät väistämään poliittista vastuutaan ja siirtämään sitä ylös- tai alaspäin.

Alustavien tulosten mukaan mediassa näkyvät mielipidevaikuttajat, kuten New York Timesin kolumnisti Thomas Friedman, muuttavat omia näkemyksiään herkimmin ja nopeimmin. Tämä selittynee pitkälti sillä, etteivät he kanna poliittista vastuuta keskeisistä ratkaisuista. Sen sijaan USA:n kongressiedustajien kohdalla tilanne on monimutkaisempi. Pääosin kongressiedustajat noudattelivat puolueensa linjaa siten, että valtaosa republikaaneista äänesti Irakia vastaan suunnatun voimankäytön puolesta vuonna 2002 ja vastaavasti suurin osa demokraateista vastusti tätä. Vuoden 2007 äänestyksessä joukkojen lisäämisestä Irakissa äänet jakaantuivat samankaltaisesti. On kuitenkin tärkeää huomata, että molemmissa puolueissa osa edustajista vaihtoi kantaansa. Bennettin mukaan tähän oli sekä taktisia että henkilökohtaisia syitä.

Muutamat republikaanien kongressiedustajat äänestivät myöhemmin sotilasoperaatioiden laajentamista vastaan siitä huolimatta, että heille äänten menetys oli potentiaalinen riski. Vastaavasti esimerkiksi demokraattien presidenttiehdokaskilpaan lähtenyt Hillary Clinton ei tunnustanut alun perin kannattaneensa voimankäyttöä ennen kuin hän oli vähällä menettää paikkansa puolueensa presidenttiehdokkaana. Tällainen hajonta kuvaa Bennetin mukaan sitä, miten puoluekuri ei vaikuttavuudestaan huolimatta riitä yksin selittämään kongressiedustajien ratkaisuja. Sekä henkilökohtaisella harkinnalla että tunnetason tekijöillä oli merkitystä.

Bennettin mukaan myös Barack Obaman hallinto tulee kohtamaan samat kysymykset virheiden tunnistamisesta ja sodan oikeutuksesta. Olennainen problematiikka Obaman kohdalla tulee koskemaan ennen kaikkea Afganistanin sotaa. Erityisesti perustelut joukkojen lisäämiselle Afganistanissa tulevat herättämään keskustelua, varsinkin jos Afganistanin tilanne entisestään heikkenee. Toisaalta Bennettin mukaan on huomioitava, että Obaman hallinnon on tultava toimeen Afganistanin ja Irakin tilanteiden kanssa tavalla tai toisella ja pyrittävä minimoimaan mahdolliset jälkiseuraamukset.

Oman vaikeutensa virheiden tunnustamiseen luo tapa, jolla käynnissä olevat prosessit muokkaavat mielipidemaisemaa. Bennett mainitsi prospektiteorian esimerkkinä tavasta, jolla päättäjät saattavat pitäytyä tietyssä toimintamallissa minimoidakseen mahdolliset tappiot, vaikka tämä toimintalinja ei enää näyttäisikään mielekkäältä. Tällainen ajattelutapa korostuu sodankäynnin kohdalla, koska mahdolliset tappiot ja uhraukset saattaisivat näyttäytyä turhina, mikäli vetäytyminen toteutettaisiin ilman että päätöksentekijöillä on esittää haluttuja saavutuksia. Bennettin mukaan olennainen tekijä poliittisen vastuun valvonnassa ja päättäjien virheiden tunnustamisessa ovat institutionaalista läpinäkyvyyttä ja demokraattista valvontaa edistävät mekanismit, joiden avulla olisi mahdollista analysoida tarkemmin valittujen poliittisten ratkaisujen vaikutuksia.

Bennett ehtii myös vastata kysymyksiin Krimin kriisistä ja sen vaikutuksista kansainväliseen politiikkaan sekä käytännön että tutkimuksen tasolla. Hänen mukaansa Putinin hallinnon toimet ja Venäjän aluevaatimukset eivät tulleet suurena yllätyksenä Venäjän ulkopolitiikan asiantuntijoille. Georgian sota vuodelta 2008 oli ennakkotapaus tällaiselle toiminnalle. Se, mikä kriisissä saattaa olla uutta koskee ennen kaikkea kansainvälisten instituutioiden kykyä vastata kriisiin. Olennainen kysymys tässä kohdin on, miten esimerkiksi G8-ryhmä ja Euroopan unioni vastaavat Venäjän toimiin. Onko ratkaisuna Venäjän eristäminen vai keskusteluyhteyksien ylläpitäminen? Bennettin mukaan Venäjä olisi saattanut saavuttaa tavoitteensa myös diplomaattiteitse. Hän kuitenkin huomauttaa, että tällä hetkellä välittömien seuraamuksien aiheuttaminen Venäjään kohdistetuilla pakotteilla ei ole helppoa. Pidemmällä aikavälillä Krimin miehittäminen saattaa silti kääntyä Venäjän omia intressejä vastaan.

Monista kansainvälisen politiikan tutkijoista poiketen, Bennettin mielestä Yhdysvaltojen globaali rooli ei välttämättä ole merkittävästi heikkenemässä. Hän huomauttaa, että vastaavia väittämiä on esitetty aikaisemminkin. Esimerkiksi 80-luvulla monet kommentaattorit viittasivat Neuvostoliiton tai Japanin globaaliin nousuun. Nykyisin puhutaan paljon Kiinan globaalin roolin kasvusta, mutta Bennettin mukaan on liian aikaista arvioida johtaako tämä Yhdysvaltain aseman merkittävään heikkenemiseen. Hänen mukaansa Kiinalla on monia merkittäviä ongelmia suhteessa oman väestönsä ikääntymiseen, sisäpolitiikkansa tasapainottamiseen ja laajamittaisiin ympäristöongelmiin.

Bennett myöntää, että Irakin ja Afganistanin sotien jälkeen Yhdysvallat on omaksunut selvästi varovaisemman ja neuvottelevamman globaalin roolin. Hän pitää tätä myönteisenä kehityksenä. Hänen mukaansa Yhdysvaltojen tulisi tulevaisuudessa panostaa enemmän kansainvälisten instituutioiden toimintaan ja keskeisten kansainvälisten normien, muun muassa valtiollisen suvereniteetin kunnioittamiseen. Tästä muutoksesta huolimatta Yhdysvallat tulee Bennettin mukaan olemaan johtava valtio kansainvälisessä politiikassa myös tulevaisuudessa.

Bennettin tutkimuksen alustavien tulosten mukaan olennainen jännite koskee poliitikkojen henkilökohtaisten pyrkimysten ja laskelmoinnin suhdetta eettisiin periaatteisiin ja henkilökohtaisiin sitoumuksiin. Onkin mielenkiintoista havaita, että osa poliitikoista oli valmis riskeeraamaan poliittisen menestyksensä tiettyjen periaatteellisten kysymysten vuoksi. Mikäli Bennettin tulkinta Yhdysvaltain globaalin roolin jatkuvuudesta on oikean suuntainen, voi tällaisilla ratkaisuilla olla myös kansainvälistä merkitystä. Demokraattisen päätöksenteon avainkysymyksiin kuuluu eri tavoin määritellyn yksityisen ja julkisen edun jännitteisyys. Samoin on tärkeää pohtia, miten tietty poliittinen ratkaisu voidaan esittää virheenä tai onnistumisena. Mitä merkitystä demokraattiselle päätöksenteolle on sillä, että epäonnistumisten käsittely julkisuudessa näyttää näinkin vaikealta?