Kakkoselta kaikelle kansalle - Kuulumisen politiikka YLE TV2:n arkirealistisissa sarjoissa

Jenni Hokka
Kirjoittaja on (FM, väit. ), yhteiskuntatieteiden tohtori Viestinnän, median ja teatterin yksiköstä Tampereen yliopistosta

“Kuulumisen politiikassa on kyse rajojen määrittelemisestä: ketkä ihmiset kuuluvat yhteen, kuka kuuluu mihinkin paikkaan ja millä perusteella."

Alustus! Alusta! julkaisee Jenni Hokan lektion.

Pari viikkoa sitten kuulin merkittävän uutisen: koko Heikki ja Kaija -sarja julkaistaan dvd:llä. Näin viimeinenkin tutkimistani sarjoista on nyt jälleen kaikkien katsottavissa. Muut sarjat eli Rintamäkeläiset, Tankki täyteen, Reinikainen, Fakta homma, Sisko ja sen veli sekä Kyllä isä osaa ovat päätyneet sarjojen ihailijoiden kokoelmiin jo aiemmin.

Sarjojen dvd-julkaisut kertovat paitsi televisiosarjojen katsomisen muutoksesta, myös siitä, että näillä sarjoilla on edelleen olemassa katsojia. Ja itse sarjojen lisäksi voi halutessaan mennä Hansun ja Pirren stand up -keikalle tai katsoa netistä vaikkapa Pulttiboisien versiota Heikistä ja Kaijasta.

Sarjat siis elävät edelleen, vaikka vanhimman sarjan, Heikin ja Kaijan ensimmäisestä jakson esittämisestä on kulunut jo 53 vuotta. Voi siis väittää, että tutkimani sarjat ovat osa televisuaalista kulttuuriperintöä. Ne on tehty aikana, jolloin televisio saattoi vielä luoda ja määritellä kansakunnan yhteistä yksityiselämää, kuten John Ellis'in (2000) käsite kuuluu - vaikka, kuten työssäni osoitan, ne eivät kuitenkaan olleet kaikkien katsomia ja rakastamia sarjoja.

Millaisia nämä sarjat sitten ovat? Olen nimittänyt niitä työssäni arkirealistisiksi sarjoiksi, mikä tarjoittaa, että niille on ominaista ympäristön ja esineistön tunnistettavuus, realistinen kerrontatekniikka sekä dialogin ja tarinoiden arkipäiväisyys. Arkirealismi on konventio, joka ylittää genrerajat, sillä sen piirteitä voi nähdä niin komedia- kuin draamasarjoissa. Komediasarjoissa vain arkiset tapahtumat kuten autokaupassa käyminen, marjamatkat tai grillaaminen saavat liioiteltuja piirteitä, kuten seuraavassa näytteessä Ylen Elävässä arkistossa (Fakta homma: Grillaamassa, ks. 0 - 3:29).

Väitöskirjassani tutkin kuulumisen politiikkaa (ks. Yuval-Davis, 2011). Kyseisessä näytteessä kuulumisen politiikkaa harjoitetaan hyvin selkeäsanaisesti. Portieeri ilmoittaa sarjan päähenkilöille, Hansulle, Aulikselle, Pirrelle ja Hekalle, että he eivät kuulu tänne vaan heille on omat alueensa. Kuulumisen politiikassa on kyse juuri rajojen määrittelemisestä: ketkä ihmiset kuuluvat yhteen, kuka kuuluu mihinkin paikkaan ja millä perusteella. Kuten hyvin usein kuulumisen politiikan kohdalla tapahtuu, myös tässä kohtauksessa kuitenkin pyritään kieltämään rajojen vetämisen poliittisuus. On vain kyse jostakin, mikä itse pitäisi ymmärtää.

Sarjan päänelikko ei kuitenkaan tyydy tähän selitykseen, sillä Pirre tietää, että politiikka on jokapäiväistä. Puolustaakseen oikeuksiaan pariskunnat ryhtyvät yhdessä kirjoittamaan kohtelustaan mielipidekirjoitusta lehteen. Kirjoituksessa he haluavat tuoda esiin tavallisuuttaan verrattuna kaiken maailman puliremmeihin ja tähän tavallisuuteen perustuvaa oikeuttaan tulla kohdelluksi paremmin. Tällä tavoin he osallistuvat kulttuuriseen kamppailuun kuulumisen rajoista.

Kun ajatellaan kyseisiä kohtauksia ja koko sarjaa, tulkinta siitä, millaista kuulumisen politiikkaa siinä harjoitetaan, ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Fiktiivinen teksti mahdollistaa monenlaisia tulkintoja, ja erityisesti tämä pitää paikkaansa Fakta homman kaltaisen, parodisen ja ironisen teoksen kohdalla.

Helmikuun lopussa 2014 Kyllä isä osaa -sarjan käsikirjoittaja ja ohjaaja Pekka Lepikkö totesi YLE uutisten haastattelussa väitöskirjatutkimukseeni liittyen, että tv-sarjan tyylilaji, siis komedia, määräsi, millaisia päähenkilöt olivat ja mitä he tekivät. Yhteiskuntaluokkia tai hyvinvointivaltiota ei sarjaa tehdessä ajateltu.

Tekstianalyyttistä tutkimusta tekevä tutkija voi kuitenkin kysyä, mikä on se, johon parodia kohdistuu. Mikä on se, jolle nauretaan ja miten? Ja kenen kanssa sarjassa kutsutaan nauramaan? Siten tutkimuksen kautta pystyy osoittamaan jotakin, jota itse tekijäkään tai yleisö eivät ole tulleet ajatelleeksi. Sillä ei ole yhdentekevää, millaisia tarinoita ja millaisia vitsejä meille katsojille kerrotaan. Televisiosarja voi tehdä näkyväksi ja ilmeiseksi jotakin sellaista, joka ei vielä ole tiedostettua vaan pinnan alla; yhteiseksi tarjottuja uskomuksia, olettamuksia ja arvoja - ja niiden muutoksia.

Fakta homman kohtauksessa tiivistyy myös kolme näkökulmaa, joita väitöskirjassani tutkin: luokka, sukupuoli ja hyvinvointivaltio. Luokan tai luokkaisuuden merkit ovat sarjassa karrikoituja nimenomaan henkilöhahmojen puvustuksen kautta, ja henkilöjen pukeutumiseen myös heidät häätävä portieeri kiinnittää huomiota. Sukupuoli ja sukupuoleen liittyvät muutokset suhteessa aiempiin sarjoihin näkyvät siinä, miten juuri naispuoliset henkilöhahmot ovat aktiivisia julkisen mielenilmaisun suhteen, kun esimerkiksi Rintamäkeläisissä naispuoliset henkilöhahmot joutuivat piilottelemaan omia poliittisia näkemyksiään.

Liitos hyvinvointivaltioon ei ole niin suora kun muihin näkökulmiin, mutta kun hyvinvointivaltio ymmärretään myös poliittiseksi kansalaisten yhteisöksi, jossa jokaisella on yhtäläiset poliittiset oikeudet ja myös mahdollisuudet niiden toteuttamiseen, voidaan todeta, että Fakta homman henkilöhahmot toimivat tässä suhteessa lähes ideaalikansalaisen tavoin: kokiessaan vääryyttä he mobilisoituvat ryhmäksi ja ryhtyvät ajamaan asiaansa julkisen toiminnan kautta. Parodialle ominaisesti kaikki ei tosin muuten suju aivan habermasilaisten ihanteiden mukaan.

Analysoidessani sarjoja sekä suhteessa niiden tekohetken julkisiin keskusteluihin että suhteessa toisiinsa, olen päätynyt siihen, että sarjoista syntyy kolme tarinaa. Ensimmäinen tarina kertoo, kuinka luokat näyttävät ensin olevan juuri katoamassa yhteiskunnan modernisoituessa, mutta tekevät paluun 1990-luvun laman aikaan. Erityisesti Heikissä ja Kaijassa modernisoituminen materiaalisessa mielessä näyttää potentiaalisesti parantavan kaikkien elämää, kun juokseva vesi, kodinkoneet ja autot tulevat lähes kaikkien ulottuville. Myöhemmissä komediasarjoissa Tankki täyteen, Fakta homma sekä Kyllä isä osaa sarjahenkilöt ovat sen sijaan enemmän tai vähemmän pudonneet tai itse jättäytyneet modernisoitumiskehityksestä. Siten sarjat kutsuvat katsojia kuitenkin kuulumaan luokkaan. Lopulta 1990-luvun Kyllä isä osaa -sarjassa kiistetään kokonaan käsitys, että modernisoituminen johtaisi luokkarajojen katoamiseen.

Toinen tarina kertoo avioliitosta sukupuolten välisen ikuisen kamppailun alueena. Sarjojen henkilöhahmot toistavat varhaisemmassa fiktiossa, kuten teatterinäytelmissä ja elokuvissa käytettyjä sukupuoliasetelmia. Toisaalta 1980-luvun sarjoista voi tulkita, että ehdoton käsitys heteroseksuaalisesta avioliitosta ihanteellisena tapana elää oli murtumassa. Kuitenkaan näissä sarjoissa, kuten Reinikainen sekä Sisko ja sen veli, ei esitetä mitään vaihtoehtoa heteroseksuaaliselle parisuhteelle. Erona on vain se, että kamppailu ja sukupuolten väliset perustavanlaatuiset erot tekevät jo avioliiton ajatuksenkin mahdottomaksi.

Kolmas tarina on hyvinvointivaltion murenemisen tarina. Hyvinvointivaltion ideologinen tavoite kaikkien kansalaisten tasa-arvoisuudesta näyttää näiden sarjojen kautta tarkasteltuna olleen mentaalisesti mahdollinen 1960- ja 1970-luvulla ja toteutuneen ainakin jossakin määrin 1980-luvulla, mutta rapautuneen jälleen 1990-luvulla. Siinä missä erityisesti sarjassa Rintamäkeläiset, mutta myös sarjoissa Fakta homma sekä Sisko ja sen veli hyvinvointivaltion rakenteisiin ja käytäntöihin pyritään politiikan keinoin vaikuttamaan ja vaikuttamisen mahdollisuuksiin vielä uskotaan, sarjassa Kyllä isä osaa jäljellä on enää fatalismi.

Tutkimani sarjat sijoittuvat siis neljälle vuosikymmenelle, 1960-luvulta 1990-luvulle. Vaikka sarjoja edelleenkin esitetään, tutkimukseni on selvästi mediahistoriallista tutkimusta ja erityisesti osa populaarin television historiantutkimusta. Tehdessäni tutkimustani ja käydessäni esittelemässä sen vaiheita erilaisissa seminaareissa, kohtasin useinkin hämmentyneitä tai huvittuneita reaktioita tutkimusaiheeni vuoksi. Toisinaan reaktio johtui aineistoni luonteesta populaarina fiktiona. Tällöin kysyjän oletus mediatutkimukselle ja varsinkin mediahistorialliselle tutkimukselle yleensä oli, että tutkimuksen kohde tulisi olla paremmin akateemisen tutkimuksen arvolle sopiva, ylevä tai taiteellinen. Riippumatta siitä, mitä mieltä itse olen tästä näkemyksestä sarjojen laadun suhteen, haluan todeta, että tutkimuskohteita ei mielestäni voi rajata pois tällaisin normatiivisin perustein - varsinkin, kun normit sitä, mikä on hyvää ja arvokasta kulttuuria muuttuvat ajassa, kuten tutkimani sarjat ja niiden kritiikit osoittavat.

Toisinaan taas ihmettelyä herätti se, miksi tutkin jotakin niin tuttua; jotakin, jonka kaikki tiesivät. Tällöin kysyjällä oli usein itsellään varsin vahva näkemys siitä, millaisia sarjat ovat, vaikka tämä näkemys saattoikin perustua enemmän parodioihin ja televisiomuisto-ohjelmien tarjoamiin mielikuviin aineistostani hassuina vanhoina sarjoina, joissa pääasiassa juotiin kahvia tai naurettiin junttivitseille. Jälkikäteismuistelujen tarjoamaa katsetta sarjoihin voisi verrata tapaan, jolla katsotaan vanhoja valokuva-albumeja: naurattaa ja hävettääkin, mutta samalla voi tuntea iloa ja ylpeyttä siitä, että tuo aika on jo ohitettu. Historiallisessa tutkimuksessa olennaista on kuitenkin nähdä sarjat osana omaa aikaansa. Dialogit; joita niissä on käyty; vaatteet ja huonekalut, joita henkilöhahmoilla on ollut; tapahtumakulut; joihin henkilöhahmot ovat joutuneet - niillä kaikilla on merkityksensä. Näitä merkityksiä nykyajan katsojan voi olla vaikea ymmärtää, jos ei tunne sitä aikakauden yhteiskunnallista ja kulttuurista tilannetta ja niitä julkisia keskusteluja, joiden osana sarjat olivat. Niin ymmärtävä kuin kriittinen katse menneisyyteen edellyttävät, että menneisyyden tuntee.

Menneisyyden tuntemisen tulisi kuitenkin johtaa myös parempaan ymmärrykseen nykyhetkestä. Toivoisinkin, että tutkimukseni jälkeen osattaisiin kysyä, mihin nykyiset tv-ohjelmat kutsuvat kuulumaan? Ja mitä tapahtuu luokalle, sukupuolelle ja hyvinvointivaltiolle kuulumisen yhteisöinä tässä ajassa? Entä millaisiin kuulumisen yhteisöihin meidän kulttuurissamme nyt kutsutaan ja keitä jätetään näiden yhteisöjen ulkopuolelle. Sillä Fakta homman Pirreä mukaillen väitän, että kuulumisen politiikka on jokapäiväistä.

Kirjallisuus

Ellis, John (2000) Seeing Things. Television in the Age of Uncertainty. London – New York: I.B. Tauris.

Yuval-Davis, Nira (2011) The Politics of Belonging. Intersectional Contestations. London: SAGE.

 

Jenni Hokan väitöskirja

Jenni Hokan väitöskirja Kakkoselta kaikelle kansalle Kuulumisen politiikka YLE TV2:n arkirealistisissa sarjoissa on luettavissa Tampereen yliopiston verkkosivuilla.