Yhteiskuntatieteen luonteesta

Pertti Alasuutari
Kirjoittaja on sosiologian professori Tampereen yliopistossa

"Olen usein päätynyt siihen, että parhaimmillaan sosiologia on silloin, kun tutkimuksen tulos naurattaa tai ainakin hymyilyttää. Se nauru kumpuaa juuri siitä, että tunnistaa ilmiön omasta kokemuksestaan; että juuri noin me toimimme. Tällaisessa roolissa sosiologi on etnografi, joka tutkii ja reflektoi omaa kulttuuriaan."

Alustus! Alusta! julkaisee Vuoden Professoriksi valitun Pertti Alasuutarin juhlapuheen.

On kulunut 20 vuotta siitä, kun vuoden professoriksi edellisen kerran valittiin yhteiskuntatieteilijä. Olen hyvin kiitollinen tästä kunnianosoituksesta niin henkilökohtaisesti kuin yleisemmin yhteiskuntatieteen edustajana.

Kun ajatellaan kunnianosoituksia ja erilaisia tiedepalkintoja, yhteiskuntatiede jää helposti muiden varjoon, koska siinä ei keksitä jotain uusia hilavitkuttimia tai löydetä luonnonlain kaltaisia mekanismeja. Esimerkiksi Nobelin palkintoa ei myönnetä ollenkaan yhteiskuntatieteessä taloustiedettä lukuun ottamatta.

Yhteiskuntatieteen helposti vähälle jäävä arvostus ei johdu siitä, että se olisi liian simppeliä palkittavaksi, vaan pikemmin siitä että se on niin vaikeaa. Itselleni onkin ollut lähes elämän mittainen kysymys ymmärtää, mitä yhteiskuntatiede oikein on ja mikä suhde meillä on tai tulisi olla yhteiskuntaan ja politiikkaan. Tässä nyt esittämiäni ajatuksia voikin pitää jonkinlaisena uskontunnustuksena siitä, mitä sosiologia minusta on, ja millaisesta sosiologiasta olen itse viehättynyt.

Yhden määritelmän mukaan yhteiskuntatiede tutkii ja mallintaa yksilöiden käyttäytymistä ja sitä kautta selittää koko yhteiskunnan toimintaa. Esimerkiksi sosiologia ja taloustiede voivat tunnistaa ja mallintaa yksilöiden käyttäytymisen logiikoita ja rakentaa sitä kautta ennusteita siitä, mitä tapahtuu pitemmällä tähtäimellä.

Arkisimmillaan yhteiskuntatiede tekee laskelmia siitä, mitä suoria ja välillisiä seuraamuksia esimerkiksi arvonlisäveron puolen prosentin korotuksella tai kaupungin keskustan ohittavan moottoritien rakentamisella on. Sikäli voidaan sanoa, että sosiologia edistää järkiperäistä keskustelua yhteiskunnasta ja yhteiskuntapolitiikasta.

Tilastonikkarit

Soveltava tutkimus palvelee suoraan päätöksentekoa. Esimerkiksi juuri joulun alla Matti Wiberg kritisoi nykyhallitusta siitä, että tällaista selvitystyötä ei tehdä tarpeeksi, vaan liian monet politiikan apuna olevat laskelmat ”vedetään hatusta”. Sdp:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jouni Backman vastasi kritiikkiin toteamalla, että näiden laskelmien tekeminen on tutkijoiden tehtävä. Backmanin mielestä meidän tulisi siis oma-aloitteisesti ryhtyä ministerien avustajiksi ja tehdä laskelmia, joita voi käyttää poliittisten linjausten perusteluina. Siihen akateemisen tutkimuksen ei mielestäni tule suostua.

On myös syytä korostaa, että tutkimus ei tee yhteiskuntasuunnittelusta epäpoliittista teknokratiaa, vaikka näyttöön perustuvan politiikan dogmi meille niin uskottelee. Käytännössä on usein niin, että päättäjät yrittävät hankkia tutkijoilta politiikkaan perustuvaa näyttöä. Päätöksentekijät nojautuvat tieteen auktoriteettiin ja kääntyvät tutkijoiden puoleen, mutta koko asetelma ja politiikan vaihtoehdot on lyöty lukkoon. Tutkimuksen tehtäväksi jää muuntaa vaihtoehdot euroiksi ja esittää niiden pohjalta lukuja.

Tällaista poliittisesti ohjattua tutkimusta ollaan itse asiassa vahvistamassa. Suomen Akatemiaan perustetaan erityinen strategisen tutkimuksen neuvosto. Neuvosto jakaa valtioneuvoston ohjauksessa yhteiskuntapolitiikkaa ja yhteiskunnan toimintoja ja palveluja tukevalle tutkimukselle 70 miljoonaa euroa vuonna 2017. Järjestely on varmasti parempi kuin että pääministeri antaa rahan tiskin alta jollekin tutkijalle, mutta se ei muuta sitä, että tämänkaltainen tutkimus on pitkälti poliitikkojen näpin alla. Poliittiset päättäjät voivat luulla, että rahoituksen poliittinen kontrolli tekee yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta yhteiskunnallisesti relevantimpaa. Mutta se ei ole totta. Päättäjät tutkisivat mielellään asioita, jotka he jo luulevat tietävänsä.

Paimenet ja pelastajat

Myös tutkijoilla itsellään voi toki olla vahvoja näkemyksiä siitä, miten yhteiskunnan asiat tulisi järjestää ja maailma pelastaa. Tällaiset tutkijat ovat omaksuneet tieteen auktoriteettiin nojaavan papin roolin. He pyrkivät levittämään pelastuksen ilosanomaa kertomalla, mikä yhteiskunnan nykytilassa on ongelmana ja mitä pitää tehdä. Myös poliitikoilla voi olla tarvetta tällaisille yhteiskunnan paimenille.

Tässä mielessä ihanteellinen yhteiskuntatieteilijä on tilastonikkarin ja papin risteytys. Hän suoltaa faktoja, mutta toisaalta hän on mukaansatempaava saarnaaja, joka lumoaa kuulijansa. Tieteen ja asiantuntijuuden karisma luo vakuuttavuutta, uskoa ja innostusta, niin että kaikki saadaan mukaan yhteisiin talkoisiin paremman tulevaisuuden puolesta. Yhdysvalloissa tieteen auktoriteettia hyödyntävä yhteiskunnallinen pamflettikirjallisuus on oma vakiintunut lajityyppinsä, ja sen edustajat ovat suosittuja puhujia ja konsultteja. Erilaisten järjestöjen ja puolueiden rahoittamat ajatushautomot ovat toinen hyvä esimerkki.

Tosiasiassa on kuitenkin niin, että tiede voi tutkia vain sitä, miten jokin – tässä tapauksessa yhteiskunta tai jokin sen instituutio – toimii. Tutkimus ei suoraan kerro, miten tulisi toimia, vaan sellaisten päätelmien tekeminen edellyttää arvoarvostelmien tekemistä.

Yhteiskunta ei ole kone

Ajatus siitä, että tieteellisen tutkimuksen avulla yhteiskunnasta voidaan tehdä ihanteellinen, on muutenkin ongelmallinen. Kun esimerkiksi ajatellaan laskelmia poliittisten päätösten vaikutuksista, mekanismeista ja laskelmamalleista on olemassa ristiriitaisia käsityksiä. Lisäksi oletukset siitä, miten vaikkapa veron laskeminen tai nostaminen vaikuttaa, perustuvat oletukseen siitä, että yhteiskunta on kone. Oletetaan, että yksilöiden toiminnan logiikat pysyvät samoina myös muuttuneissa oloissa, niin että konetta voi säätää. Tosiasiassa ihmiset voivat muuttaa toimintatapojaan, jolloin vanhat mallit ja oletukset lakkaavat toimimasta. Yhteiskunta onkin mutkikas kulttuurinen kokonaisuus, jonka ymmärrettäväksi tekeminen edellyttää muuta kuin vain yksinkertaistavaa mallintamista ja laskentaa.

Kerrotaan tarinaa tutkijasta, joka selvitti Alkon laboratoriossa, kuinka stressi vaikuttaa rottien alkoholinkäyttöön. Rotilla oli kupeissa valittavanaan vettä ja alkoholia, ja stressiä tuotettiin johtamalla metallihäkkiin sähkövirtaa. Tutkija huomasi, että yhden rotan alkoholin kulutus oli hämmästyttävän suurta. Niinpä hän jäi seuraamaan, miten tuo rotta oikein toimi. Se oli oppinut, että sähköiskua voi paeta hyppäämällä posliiniseen sähköä eristävään juomakippoon. Rottakin voi siis oppia muuttamaan toimintatapojaan, ihmisistä puhumattakaan. Esimerkiksi Suomen alkoholipolitiikka perustui 1960-luvulta alkaen malliin, jossa viinan hintaa eli siis alkoholiveroa korotettiin sitä mukaa kun inflaatio eteni ja kulutus uhkasi nousta. Toisaalta tämä hinta-automaatti osana tulopolitiikkaa tuki asennetta, jossa alkoholia käytetään ainoastaan päihtymistarkoituksessa ja jonka mukaisesti kuluttajat pyrkivät maksimoimaan ostamiensa juomien hyötysuhteen. Esimerkiksi teekkarit julkaisivat 1970-luvulla laskelmaa siitä, mistä Alkon juomista saa eniten alkoholia markkaa kohti. 1980-luvulle tultaessa alkoholin hinta-automaatti kävi kuitenkin poliittisesti mahdottomaksi. Mutta juuri kun Alko oli joutunut nostamaan kätensä pystyyn, ihmiset siirtyivät esimerkiksi ravintoloissa vapaaehtoisesti nelosoluesta keskiolueen, ja hyötysuhde menetti muutenkin merkitystään juomien valinnan perusteena. Tapahtui siis kulttuurimuutos.

Vastaavasta ilmiöstä on kyse myös pörssikurssien nousun kääntymisessä laskuksi. Lyhyellä tähtäimellä kohoavat kurssit ruokkivat itseään, kunnes pelko voittaa ahneuden. Kun meklarit suojautuvat tätä ilmiötä vastaan robotisoiduilla järjestelmillä, automaattikauppa voi aiheuttaa pörssiromahduksen muutamissa sekunneissa.

Etnografit

Se, että yksilöt reagoivat heidän käyttäytymistään koskeviin teorioihin ja niihin pohjautuviin säätelymekanismeihin, erottaa yhteiskuntatieteen luonnontieteestä. Toisin kuin luonto, yhteiskunta siis reagoi sitä itseään koskeviin teorioihin. Se tekee tutkimuksesta monella tapaa haastavaa. Yksilöiden toiminnan selittäminen on esimerkiksi sikäli ongelmallista, että yhteiskunnan jäseninä meillä on kaikilla yllin kyllin kokemusta ja käytännön tietoa siitä, miten ihmiset eri tilanteissa toimivat. Miten yhteiskuntatieteilijä voisi olla besserwisser, paremmin tietäjä?

Kun sosiologi esittää tulkintansa, reaktio voi olla kahtalainen. Jos tulkinta jostain ilmiöstä ei vastaa omaa kokemusta, sitä pidetään hölynpölynä. Jos se taas tuntuu uskottavalta ja järkeenkäyvältä, reaktio on, että mitä tutkimista tuossa nyt oli, johan tuo tiedettiin. Olen usein päätynyt siihen, että parhaimmillaan sosiologia on silloin, kun tutkimuksen tulos naurattaa tai ainakin hymyilyttää. Se nauru kumpuaa juuri siitä, että tunnistaa ilmiön omasta kokemuksestaan; että juuri noin me toimimme. Tällaisessa roolissa sosiologi on etnografi, joka tutkii ja reflektoi omaa kulttuuriaan.

Otetaan esimerkiksi amerikkalaisen antropologin Fred Robertsin 1980-luvulla tekemä väitöskirjatutkimus hämäläisestä kylästä. Siinä hän kuvaa osuvasti kahvirituaalia osana kaikkia kylän juhlia, olipa kyse sitten häistä, syntymäpäivistä tai hautajaisista. Kun kahvi on katettu pöytään, emäntä pyytää vieraita kahville. Kukaan ei kuitenkaan liikahda, vaan kutsu kaikuu kuuroille korville. Hetken päästä emäntä pyytää uudestaan ja sanoo, että kahvi jäähtyy, on syytä tulla. Jos sekään ei tehoa, hän pyytää pappia tai, jos sellaista ei ole paikalla, vierasjoukon vanhimpia naisia aloittamaan. Viimein jotkut aloittavat, ja pian kahvipöydän eteen muodostuu jono.

Kaikki suomalaiset tunnistavat tämän ilmiön, mutta se ei tarkoita että he osaisivat antaa sille selityksen. Tai selitetään että suomalaiset ovat ujoja tai että kyse on kursailusta, joka on vain nimi ilmiölle. Kun sen sijaan saamme kuulla Robertsin selityksen, tunnistamme heti sen todenmukaisuuden. Hänen mukaansa kahville mennään oletuksen mukaan vieraiden arvojärjestyksessä. 1900-luvun mittaan selvät arvohierarkiat ovat kuitenkin hämärtyneet ja ne on tasa-arvoajattelun nimissä kyseenalaistettu. Siksi kukaan ei halua mennä jonon kärkeen, ettei sitä tulkittaisi itsetehostukseksi. Kun jotkut viimein menevät, he selittävät että mennään me tästä kun ollaan lähimpänä ja että muutkin sitten kehtaavat.

Näiden itsestäänselvyyksinä huomaamatta ja reflektoimatta jääneiden ajatuskulkujemme tunnistaminen ja kuvaaminen on myös antoisaa. Juuri se tekee sosiologiasta minulle paitsi ammatin, myös harrastuksen ja nautinnon. Jopa niin että muutama vuosi sitten teimme vaimoni Maaritin kanssa vapaa-ajan harrastuksena tutkimuksen kesämökistä.

Myös mökkihulluuden salojen esille nostaminen on saanut hymyn monien kuulijoiden kasvoille, kun olen pitänyt aiheesta esitelmiä eri yhteyksissä. Monet mökkiläiset nauravat myös itselleen ja ihmettelevät omaa toimintaansa. Vaikka mökille on esimerkiksi tarkoitus tulla lepäämään ja rentoutumaan, mökki on heille jonkinlainen työleiri ja puuhamaa. Joka vuodelle tuntuu siunaantuvan yhä uusia rakennusprojekteja, joiden parissa mökkipäivät kuluvat. Niiden ilmitavoitteena on usein täydentää mökin onnelaa esimerkiksi rakentamalla niemen kärkeen huvimaja tai mökin edustalle pihakeinu. Mutta niitä ei ehditä käyttää, koska odottamassa on jo seuraava rakennusprojekti. Tässä on kuitenkin eräänlaista järjen viekkautta: juuri puuhastelu saa monet mökkiläiset parhaiten irrottautumaan kaupunkiarjestaan.

Etnografi kriitikkona

Etnografin roolin omaksuminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sosiologi olisi pelkkä hauskuuttaja, joka tutkii arjen hupaisia pikkuasioita. Totuttujen ajatuskulkujen esille nostaminen on eräänlainen kritiikin muoto, tai se antaa mahdollisuuden pohdintaan ja kritiikkiin. Kun tunnistamme jonkin käytännön sisäisen logiikan ja voimme nauraa sille, siitä tulee tietoista ja se tekee mahdolliseksi kyseenalaistaa käyttäytymismallin itsestäänselvyys. Michel Foucault’n luonnehdintaa omasta tutkimustyöstään mukaillen voisi sanoa, että tarkoituksena on tutkia miten järki hiljaa ajattelee ja siten tehdä sille mahdolliseksi ajatella toisin.

Tällainen kritiikin muoto on sukua Andersenin sadulle, jossa pikkupoika paljastaa sen kaikkien näkemän asian, että kuninkaalla ei ole vaatteita. Tutkijan roolina tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että tutkija paljastaa, miten meitä hallitaan uskomuksilla. Varsinkin nykymaailmassa valta perustuu vallankäyttäjien kykyyn vakuuttaa muut siitä, miten asiat ovat ja millaista politiikkaa on järkevää tai suorastaan välttämätöntä noudattaa. Tutkimusryhmässäni kutsumme tätä episteemiseksi hallinnaksi. Politiikassa häärii entistä enemmän viestintäkonsultteja, lobbareita ja ajatushautomoita, jotka julistavat pelastuksen ilosanomaa ja pitävät yllä uskoa muotitermeihin ja -ajatuksiin. Seurauksena on maailmanlaajuisia muoteja ja suoranaisia joukkohypnooseja.

Esimerkiksi vuonna 2008 alkaneen finanssikriisin edellä vaikutti monia sinänsä teräviä taloustieteilijöitä, jotka saivat ihmiset uskomaan, että markkinoiden riskit on saatu hallintaan ja että kasvu jatkuu häiriöttä. Unelmahötön rakentajista ei siis ollut puutetta, ja tulokset olivat katastrofaaliset. Sen sijaan olisi tarvittu enemmän kriittistä tutkimusta muistuttamaan meitä siitä, että mihinkään ei pidä uskoa sokeasti.