Kohti ukkoutuvaa yhteiskuntaa

Hanna Ojala & Ilkka Pietilä
Ojala toimii tutkijatohtorina yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikössä ja Pietilä yliopistonlehtorina terveystieteiden yksikössä Tampereen yliopistossa
Kuva: Wikimedia Commons

”Yhteiskunnan harmaantuminen ei ole itsessään enää uutinen. Yhteiskunta ei vain vanhene, se myös ukkoutuu. Niinkin mitättömältä kuulostavalla tiedolla kuin sillä, että ikääntyneiden miesten määrä kasvaa, saattaa tulevaisuudessa olla yllättävän isoja vaikutuksia yhteiskunnassa.”

Alustus! Vuonna 2040 Suomessa ennustetaan olevan 1,5 miljoonaa yli 65-vuotiasta ihmistä. Se on yli puoli miljoonaa enemmän kuin nyt.

Yhteiskunnan harmaantuminen ei ole itsessään enää uutinen. Väestön vanhenemisen odotetuista seurauksista väännetään kättä muun muassa tiedotusvälineissä miltei päivittäin. Näiden seurausten käsittely painottuu vanhenemisen taloudellisiin vaikutuksiin, erityisesti eläkkeisiin ja kasvaviin sosiaali- ja terveydenhuollon kuluihin, sekä niiden aiheuttamaan julkistalouden ”kestävyysvajeeseen”.

Keskustelua väestön ikääntymisestä hallitsee Antti Kariston (2004) sanoin taakkatulkinta. Huomionarvoista on myös se, että kasvavasta ikäihmisten joukosta puhutaan usein yksikössä, yhtenäisenä harmaana ryhmänä. Samalla jää huomaamatta tulevaisuuden vanhojen heterogeenisyys.

Tilastokeskuksen ikääntyvän väestön luokitukseen kuuluvat kaikki 65-vuotiaat ja sitä vanhemmat. Ikääntyvän väestön kategoriaan lukeutuvat näin ollen sekä 65-vuotiaat edelleen työelämässä olevat että huomattavasti vanhemmat pitkäaikaishoidon asukkaat.

Siksi on paikallaan kaventaa kuvakulmaa ja kysyä, millaista variaatiota tuleva ikääntyvä väestönosa sisältää. Millaisia erilaisia, ja ehkä yllättävältäkin tuntuvia, kysymyksiä tämä ikäihmisten kirjo tuo ikääntyvän yhteiskunnan ratkottavaksi? Tässä alustuksessa väestön ikääntymistä tarkastellaan sukupuolen näkökulmasta ja pohditaan erityisesti vanhojen miesten määrän kasvun vaikutuksia ikäihmisten asumisjärjestelyihin.

Ikääntyvän väestön kirjo ja sukupuoli

Tilastokeskuksen ennusteiden mukaan suhteellisesti nopeimmin kasvaa yli 90-vuotiaiden joukko. Vuonna 2040 yli 90-vuotiaita ennustetaan olevan 150 000. Tämä luku asettuu helpommin ymmärrettäväksi, kun sitä vertaa nykyiseen ja lähimenneeseen. Vuonna 2010 yli 90-vuotiaita oli reilut 34 000 ja vuonna 1980 vain 6000.

Koska pääosa yli 90-vuotiaista tarvitsee päivittäistä tukea arjessaan selviytymiseen ja useimmat myös terveydenhuollon palveluja, ymmärretään, miksi vanhuspalveluita pitää kehittää ja väestön vanhenemiseen varautua.

Tilastokeskuksen ennusteista käy ilmi myös se, että yksi merkittävimmistä väestön vanhenemisen piirteistä on ikääntyneiden miesten määrän kasvu. Miesten elinikä kasvaa tällä hetkellä hieman naisia nopeammin. Tästä johtuen miesten osuus erityisesti yli 75-vuotiaasta väestöstä kasvaa ja sukupuolten väliset jakaumat tasoittuvat.

Kun aiemmin naisten osuus alkoi olla miehiä suurempi jo 65 ikävuoden tienoilla, Tilastokeskuksen vuoden 2040 väestöennusteen mukaan vasta yli 80-vuotiaissa alkaa esiintyä selviä eroja naisten (60 %) ja miesten (40 %) osuuksissa. Tämä tarkoittaa, että vanhoja miehiä tulee olemaan selvästi aiempaa enemmän eikä vanhuus ole siinä määrin painottuneesti naisia koskeva asia kuin aiemmin (Ojala & Pietilä 2013). Yhteiskunta ei siis vain vanhene, se myös ukkoutuu.

Entä sitten?

Mitä merkitystä sillä on, että tiedämme erityisesti miesten eliniän pidentyvän ja heidän muodostavan aiempaa isomman osan ikääntyvästä väestönosasta? Ensihätään ei ehkä mitään, mutta mikäli ajattelemme sukupuolen voimaa järjestää elämäämme, pääsemme käsiksi tulevaisuuden ajankohtaisiin kysymyksiin.

Sukupuoli järjestää arkeamme muun muassa parisuhteen ja asumisen muodossa. Suurimmalla osalla aikuisväestöstä on tapana asua naisen ja miehen muodostamassa parisuhteessa saman katon alla. Kun miesten elinikä pidentyy, on pariskunnilla aiempaa enemmän yhteisiä vuosia elettävänä.

Mutta mitä tapahtuu tilanteessa, jossa syystä tai toisesta pariskunta ei enää pärjää omassa kodissaan edes kotiin tarjottujen palveluiden avulla? Silloin siirrytään palveluasumisen, tehostetun palveluasumisen tai laitoshoidon piiriin. Ovatko nämä järjestelmät valmistautuneita kasvavaan vanhojen pariskuntien määrään?

Sillit suolassa

Valtaosa niin sanotuista kevyen tuen palveluasumista tarjoavista yksiköistä on rakennettu 1990- ja 2000-luvuilla. Asunnot ovat pääosin tupakeittiön, makuutilan ja wc-pesutilan muodostamia yksiöitä tai pieniä kaksioita.

Herää kysymys, mahtuuko tällaisessa asunnossa liikkumaan kahdella rollaattorilla ja/tai pyörätuolilla. Saadaanko niihin sijoitetuksi kahden hengen hoitotyössä vaadittavat apuvälineet ja teknologia?

Mietinnän alle asettuu myös se, kelpaavatko tällaiset ’kopperot’ tulevaisuuden pariskunnille, jotka ovat koko aikuiselämänsä tottuneet asumaan väljemmin.

Kun huoneistokohtainen sauna on viime vuosikymmeninä tullut uudisrakentamisessa itsestään selväksi asunnon osaksi, on vaikeaa kuvitella, että tulevaisuuden ikäihmiset haluaisivat palvelutaloissa asuessaan luopua yhteisistä säännöllisistä saunahetkistä, jonka ajankohdan he itse päättävät.

On ilmeistä, ettei ikääntyneen väestön asumista pohtivissa työryhmissä olla havahduttu pariskuntien kasvavaan määrään ja sen seurauksiin asuntotuotannolle. Esimerkiksi Ympäristöministeriön ”Ehdotus ikääntyneiden asumisen kehittämisohjelmaksi vuosille 2012–2015” erittelee sinällään ikääntyneiden asumisen kannalta keskeisiä seikkoja, kuten esteettömyyskorjausten tekemistä, yhteisöllisten asumisympäristöjen rakentamista ja kotona asumista tukevaa teknologiaa, mutta ottaa huomioon vain ikääntyneiden määrän kasvun yleensä ja muistisairaiden määrän lisääntymisen erityisesti.

Kunnes kaupunki meidät erottaa

Kun siirretään katse palveluasumisesta laitoshoitoon, herää uusi kysymys: mitä tapahtuu, kun omasta kodista tai palveluasunnosta laitoshoitoon siirtyvä yksikkö ei olekaan yksittäinen ikäihminen – leskinainen – kuten usein näihin päiviin asti, vaan pariskunta? Laitoshoitoon siirryttäessä käy usein niin, että tämä ’yksikkö’ hajotetaan ja pariskunta sijoitetaan eri hoitolaitoksiin.

Hoitojärjestelmässä hoitotarpeen yksikkö on yksilö ja sijoituspaikan määrittää hänen erityistarpeensa.

Muistisairaat sijoitetaan dementiakotiin, toimintakykyään menettäneet vanhainkotiin. Kun Irja sairastuu dementiaan ja Otto tulee muuten vain vanhaksi, heidän hoitotarpeensa ovat erilaiset ja siksi heidät sijoitetaan eri paikkoihin – siitäkin huolimatta, että he ovat pariskunta, eläneet yhdessä 63 vuotta ja haluaisivat edelleen elää yhdessä.

Oton ja Irjan esimerkki on totisinta totta. Helsingin Sanomat uutisoi 23.11.2008 Jokilehdon pariskunnasta, joka oli jo vuosia käynyt taistelua Helsingin kaupungin kanssa oikeudestaan asua yhdessä. Ilman lastensa apua pariskunta ei olisi tavannut enää vuosiin.

Jokilehdon pariskunnalle kävi lopulta onnekkaasti. Liekö syynä ollut Helsingin Sanomien aiheuttama julkisuus ja nettiin perustettu kahdessa päivässä yli 900 allekirjoitusta kerännyt adressi, kun Helsingin kaupungin sosiaalivirasto siirsi 63 vuotta naimisissa olleen pariskunnan yhteen. Ei tosin samaan huoneeseen, se ei ollut mahdollista, mutta samaan pihapiiriin. Nyt Otto saattoi käydä Irjan luona kahvilla ilman lastensa apua.

Eva Jakobsson tutkimusryhmineen (2006) kartoitti 2000-luvun alkupuolella ruotsalaisten elämän loppuvaihetta, iäkkäiden sosiaalisia olosuhteita ja kuolemisen paikkoja sillä idealla, miten terveys, siihen liittyvä hoito ja hoiva sekä iäkkäiden sosiaaliset tarpeet saataisiin mahdollisimman hyvin yksiin.

Jakobssonin tutkimusryhmän yksi keskeisistä tuloksista oli huomio siitä, että vain hyvin pieni osa (6 %) niistä, joilla oli puoliso elossa ja jotka elivät vanhainkodeissa tai muissa hoitolaitoksissa saivat elää yhdessä puolisonsa kanssa. Tätä pidettiin erityisen ongelmallisena, sillä pakkoerottamisella on traumatisoivia vaikutuksia eikä se missään mielessä toimi yhteen ikääntyneiden elämänlaadun parantamiseen tähtäävien toimien kanssa.

Kasvava miesten määrä haastaa yhteiskunnallisia käytäntöjä

Huomion kiinnittäminen vanhenevan väestön kirjoon auttaa hahmottamaan tulevaisuuden ikääntyneen väestön ja nykyisten yhteiskunnallisten käytäntöjen välistä suhdetta. Se, että ikääntynyt väestö koostuu tulevaisuudessa yhä useammin yksinäisten naisten sijasta vanhoista pariskunnista, vaikuttaa vanhojen asumisjärjestelyihin ja tapoihin järjestää heidän hoitonsa.

Niinkin mitättömältä kuulostavalla tiedolla kuin sillä, että ikääntyneiden miesten määrä kasvaa, saattaa tulevaisuudessa olla yllättävän isoja vaikutuksia yhteiskunnassa.

Kirjallisuus:

Ehdotus ikääntyneiden asumisen kehittämisohjelmaksi vuosille 2012-2015. Ympäristöministeriön raportteja 16, 2012. Ympäristöministeriö, Helsinki.

Jakobsson, Eva & et al. (2006) End-of-life in Swedish population. Demographics, social conditions and characteristics of places of death. Scandinavian Journal of Caring Sciences 20 (1), 10-17.

Karisto, Antti (2004) Kolmas ikä - uusi näkökulma väestön vanhenemiseen. Teoksessa Ikääntyminen voimavarana. Tulevaisuusselonteon liiteraportti 5, s. 91-103. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 33/2004.

Ojala, Hanna & Pietilä, Ilkka (toim.) (2013) Miehistä puhetta. Miehet, ikääntyminen ja vanhenemisen kulttuuriset mallit. TUP, Tampere.

Tilastokeskus. PX-Web tietokannat, väestö. Saatavilla www.stat.fi.