Osallisuus osaksi sosiaaliturvaa

Milla Ikonen
Kirjoittaja on tiedotusopin opiskelija Tampereen yliopistossa
Kuva: born1945/Creative Commons - "Unemployment" by Eric Gill

"Meidän on jo aika hyväksyä se, että työmarkkinat eivät toimi täydellisesti. Kaikille ei löydy töitä avoimilta markkinoilta, eikä kaikki tarpeellinen työ tule markkinoiden kautta tehdyksi. Miksei julkinen valta voisi puuttua tähän nurinkurisuuteen?"

Alustus! Tutkijat ovat jo pitkään tienneet, että ihmisen hyvinvointi koostuu muustakin kuin vain aineellisesta elintasosta (esim. Allardt, 1976). Riittävän toimeentulon ohella hyvinvointi edellyttää tunnetta yhteenkuuluvuudesta, mielekästä tekemistä ja mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen. Käytännön sosiaalipolitiikassa tämä ei kuitenkaan näy: työelämästä pudonneille tarjotaan lähinnä rahallista tukea. Käsitys hyvinvoinnista on typistynyt pelkiksi kulutusmahdollisuuksiksi. Muutkin ulottuvuudet olisi aika ottaa huomioon.

Työelämän ulkopuolelle jääneille tulee tarjota mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnan pyörittämiseen. Työllisyyslaki velvoitti aiemmin kunnat nuorten ja pitkäaikaistyöttömien työllistämiseen, mutta velvoite poistettiin 1990-luvun laman aikana työttömien määrän kasvaessa nopeasti. Nykyiset työttömien aktivointipalvelut toki pyrkivät parantamaan työttömän mahdollisuuksia päästä töihin, mutta ne keskittyvät lähinnä palkkatyön löytämiseen.

Nyky-yhteiskunnassa palkkatyötä ei kuitenkaan riitä kaikille. Toisaalta paljon tarpeellista työtä jää tekemättä. En tarkoita (vain) avoimia työpaikkoja, joihin ei saada palkattua työntekijöitä. Kaikki hyödyllinen työ ei tule markkinoiden kautta toteutetuksi, koska se ei ole suoraan taloudellisesti tuottavaa eikä lakisääteisesti välttämätöntä.

Tällaista työtä on esimerkiksi seuranpito laitos- tai kotihoidon piirissä oleville yksinäisille vanhuksille, tukihenkilötoiminta sitä tarvitseville lapsille ja nuorille sekä kodinhoitoapu vähävaraisille lapsiperheille. Tuskin kukaan voi kiistää tällaisen työn tarpeellisuutta ja arvokkuutta. Professori Pertti Koistisen (2009) mukaan onkin olemassa muunkinlaista yhteiskunnallisesti hyödyllistä työtä kuin palkkatyö ja yrittäjyys. Sitä on Koistisen mukaan esimerkiksi vapaaehtoistyö, omaishoiva ja naapuriapu.

Samalla on suuri määrä työttömiä, joiden työpanos jätetään hyödyntämättä. Työttömyysturva sentään edellyttää työ- ja elinkeinotoimiston kanssa sovittuihin aktivointitoimiin osallistumista. Toimeentulotuki sen sijaan ei vaadi saajaltaan mitään muuta kuin riittävän alhaista tulotasoa. Alle 25-vuotiaille nuorille, joilla ei ole ammatillista koulutusta, maksetaan työmarkkinatuen sijaan juuri toimeentulotukea.

On totta kai tärkeää, että yksilön viimesijainen toimeentulo on turvattu, mutta tuki voi myös passivoida. Se voi vähentää heikossa asemassa olevan nuoren halukkuutta hakeutua koulutukseen tai töihin ja näin edesauttaa syrjäytymiskierteen syntymistä.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että johonkin sosiaaliseen yhteisöön kuuluminen tekee työttömälle erittäin hyvää. Esimerkiksi Kuntoutussäätiön Mika Ala-Kauhaluoman tutkimuksen (2005) perusteella nimenomaan työperusteisiin aktivointitoimiin osallistuminen parantaa työttömän elämänhallintaa sekä uskoa omiin kykyihin ja onnistumiseen ja tätä kautta elämänlaatua.

Työtoimintaan osallistuminen auttaa päivärytmin hankkimisessa sekä tuottaa työkokemusta ja inhimillistä pääomaa. Aktiivitoimia ei pitäisikään mieltää vain keinoksi hillitä hyvinvointivaltion kustannuksia, vaan myös sosiaalisiksi investoinneiksi ja uusien mahdollisuuksien tarjoamiseksi kansalaisille (Elsa Keskitalo ja Vappu Karjalainen, 2013). Rahallisen tuen ohella pitkään työttömänä olleille pitäisikin tarjota mahdollisuus osallistua yleishyödylliseen työhön.

Järjestöt, esimerkiksi mielenterveyskuntoutujien Fountain House -klubitalot, toki tuottavat tällaisia palveluja, mutta niiden saatavuus vaihtelee paikkakunnittain ja rahoitus on epävarmaa. Mahdollisuus osallistumiseen pitäisi taata lakisääteisesti. Sosiaaliturvaan pitäisi sisältyä oikeus, ei pelkkään toimeentuloon, vaan myös osallisuuteen.

Kunnilla tulisi siis olla velvollisuus tarjota työtä ja mahdollisuuksia kuulua sosiaaliseen yhteisöön. Ne voisi velvoittaa aluksi järjestämään työtä työkykyisille alle 25-vuotiaille toimeentulotuen saajille, jotka ovat olleet puoli vuotta työttömänä. Myös osatyökykyiset voisivat osallistua kuntonsa mukaan.

Työ olisi osa-aikaista, ja sen pitäisi olla nuoren oman tulevaisuuden kannalta hyödyllistä ja mielekästä. Osallistumiseen motivoitaisiin maksamalla toimeentulotuen sijaan työmarkkinatukea ja osallistumispäivien korotusosaa. Lisäksi osallistujille pitäisi luultavasti palkata tukihenkilöitä neuvomaan ja ohjaamaan työnteossa.

Lyhyellä aikavälillä tämä tulee epäilemättä kalliimmaksi kuin pelkän toimeentulotuen maksaminen, mutta onko oikein valita halpa vaihtoehto, jos se kasvattaa nuorten riskiä syrjäytyä? Syrjäytymisen torjuminen luultavasti myös maksaisi itsensä pitkällä aikavälillä rahallisestikin takaisin.

Työttömille tarjottavan työn tulisi olla yleishyödyllistä ja sellaista, joka muuten jää tekemättä. Se voi olla seuranpitoa yksinäisille vanhuksille, lasten iltapäiväkerhoissa avustamista tai tukihenkilönä toimimista, viheralueiden siistintää jne. Sen voisi korvata vapaaehtoistyö jossakin yleishyödyllisessä järjestössä.

Toiminta voisi olla myös klubitalo-tyyppistä palkkatyön ulkopuolella olevien ihmisten yhteisön rakentamista ja pyörittämistä, kuten yhteisen ohjelman ja neuvontapalveluiden järjestämistä. Yksi vaihtoehto malliksi on Paltamon kunnan täystyöllistämiskokeilun yhteydessä perustettu työpaikka- ja työpajakeskus Työvoimatalo.

Pakkotyö on todettu tehottomaksi keinoksi työttömien aktivoimiseen, joten yleishyödylliseen työhön osallistumisen pitänee perustua vapaaehtoisuuteen. Se kuitenkin myös viestisi, että yhteiskunnalla on oikeus odottaa työkykyisiltä jäseniltään jotain vastiketta toimeentulolle. Vakiintuessaan tämä olisi terve ajattelutavan muutos.

Toisaalta uudistus osoittaisi, että yksilö voi olla yhteisölleen hyödyksi myös palkkatyön ja yrittäjyyden ulkopuolella, ja että yhteiskunta arvostaa aktiivisuutta myös muilla osa-alueillaan kuin markkinoilla. Yhteisöllisyyden tulee olla aito tavoite, ei pelkkä trendisana.

Meidän on jo aika hyväksyä se, että työmarkkinat eivät toimi täydellisesti. Kaikille ei löydy töitä avoimilta markkinoilta, eikä kaikki tarpeellinen työ tule markkinoiden kautta tehdyksi. Miksei julkinen valta voisi puuttua tähän nurinkurisuuteen?

Lähteet:

Erik Allardt, 1976: Hyvinvoinnin ulottuvuuksia. WSOY.

Pertti Koistinen, 2009: Yhteiskunnallisen työn muodot. Teoksessa Koistinen (toim.), 2009: Työn hiipuvat rajat. Tutkielmia palkkatyön, hoivan ja vapaaehtoistyön muuttuvista suhteista.

Mika Ala-Kauhaluoma, 2005: Keppiä ja porkkanaa. Voidaanko aktivoinnilla vaikuttaa työttömien työllistymiseen ja hyvinvointiin? Yhteiskuntapolitiikka 70:1.

Vappu Karjalainen & Elsa Keskitalo, 2013: Mitä on aktivointi ja aktiivipolitiikka? Teoksessa Karjalainen & Keskitalo (toim.), 2013: Kaikki työuralle! Työttömien aktiivipolitiikkaa Suomessa.