Eläkeläisten raskas taakka

Hannu Laurila & Olli Herranen
Laurila on taloustieteilijä ja Herranen sosiologi Tampereen yliopistossa. Kirjoittajat kuuluvat myös Alustan! toimituskuntaan.
Kuva: Akseli Gallen-Kallela - Akka ja kissa

“Meihin iskostetun arkiymmärryksen mukaan hyvinvointivaltio on kriisissä, koska väestö ikääntyy. Ajatus on niin syvään juurtunut, että eläkeläiset ovat joutuneet ottamaan itselleen todistustaakan oman olemassaolonsa puolustamisesta. Eläkeläisten huoli on nykyisessä ilmapiirissä ymmärrettävä, mutta sinänsä aivan absurdi.”

Arkiymmärrys

Alustus! Tämän verkkolehden aikaisemmassa alustuksessa (Petollinen maalaisjärki, 21.3.2013) nostimme esiin, miten arkiymmärrystämme muokataan julkisuudessa niin, että ideologisista väittämistä tulee kyseenalaistamattomia itsestäänselvyyksiä. Tuossa alustuksessa esitettyjen lisäksi hyvä esimerkki aikamme vääristyneestä arkiymmärryksestä on huoltosuhteen heikkenemisen, julkisen talouden kestävyysvajeen ja hyvinvointivaltion kriisin yksinkertaistettu kohtalonyhteys.

Suuren poliittisen huolen kohteena olevalla kestävyysvajeella viitataan siihen, että nykymuotoisen julkisen talouden ja hyvinvointivaltion ylläpitäminen on jatkossa mahdotonta menojen kasvaessa ja verotulojen ehtyessä. Kestävyysvajeesta taas siirrytään muitta mutkitta huoltosuhteen heikkenemiseen.

Taloudellisen huoltosuhteen heikkenemisellä tarkoitetaan, että työssä olevia kohden on yhä enemmän työn ulkopuolella olevia huollettavia. Taloudellisen huoltosuhteen käsite taas pelkistetään varsin kivuttomasti demografiseen huoltosuhteeseen, jonka heikentyminen tapahtuu väestöpyramidin yläosan pullistuessa alaosaan nähden.

Näin meille on iskostettu arkiymmärrys, jonka mukaan julkisen talouden kestävyysvaje ja hyvinvointivaltion kriisi johtuvat itsestään selvästi väestön ikääntymisestä: verotulot ehtyvät työtätekevien ikäluokkien pienetessä, ja julkiset menot kasvavat eläkemenojen ja ikääntyvän väestön terveysmenojen noustessa. Yhtälö ei ratkea, ellei menoja leikata ja veropohjaa, eli työllisten määrää lisätä.

Väkevää pontta arkiymmärryksen rakentamiselle tarjoaa Euroopan komission Suomea koskeva maaraportti, jossa eläkejärjestelmän kestävyys nostetaan suureksi huolenaiheeksi, ja jossa väestön ikääntyminen esitetään keskeisenä uhkana tulevalle kasvulle. Raportissa Suomelle suositellaan kovia toimia työurien pidentämiseksi. Näitä suoraviivaisia päätelmiä toistettiin esimerkiksi tuoreella pääministerin haastattelutunnilla (Yle Radio Suomi, 26.5.2013).

Absurdi todistustaakka

Arkiajattelu on niin syvään juurtunutta, että eläkeläiset ovat joutuneet ottamaan itselleen todistustaakan oman olemassaolonsa puolustamisesta. Pirkanmaan eläkeläispiiriyhdistysten neuvottelukunta järjesti 15.5.2013 luentotilaisuuden, jonka teemana oli ”Mikä on eläkeläisten taloudellinen ja yhteiskunnallinen merkitys”. Alustajalta toivottiin näkemyksiä siitä, mikä on eläkkeensaajien taloudellinen arvo muun muassa vapaaehtoistyön tekijöinä. Toisin sanoen kysymys kuului, ovatko eläkeläiset yhteiskunnalle rasite vai voimavara.

Suomalaisten eläkeläisten huoli on nyky-yhteiskunnan ilmapiirissä ymmärrettävä, mutta esitetty kysymys on aivan absurdi.

Ensinnäkin kysymys on absurdi siksi, että arkiymmärryksemme on rakennettu lähtökohtaisesti harhauttaville käsitteille. Demografinen huoltosuhde on käsitteenä käypä, mutta sen suoraviivainen kytkentä taloudelliseen huoltosuhteeseen on puhdasta mielivaltaa. Tätä korostaa vielä se, että taloudellinen huoltosuhde ei huomioi työn tuottavuuden kasvua. Käsite on lisäksi vanhakantainen tilanteessa, jossa työtulojen osuus kaikista tuotannontekijätuloista on jo pitkään ollut reippaassa laskussa pääomatulojen osuuden samaan aikaan kasvaessa.

Sama harhaisuus pätee kestävyysvajeen arkikäsitteeseen. Kestävyysvajeesta puhuttaessa vain menopuoli näyttää olevan helposti vaikutettavissa, eli leikattavissa oleva muuttuja. Tulopuolen kasvattamisen katsotaan verokilpailuun ja kannustinvaikutuksiin vedoten olevan paljon vaikeampaa. Sitä pidetään mahdollisena vain, kun työllisten määrä kasvaa.

Verokilpailun ja kannustinvaikutusten ylikorostamisen sijaan tulisi kuitenkin tarkastella avoimin mielin myös progressiivinen tuloverotuksen hyviä puolia. Se on perinteinen ja helppo tapa jäljittää työn tuottavuuden kasvua.

Lisäksi veropohjaa on runsaasti tarjolla työtulojen ulkopuolellakin. Esimerkiksi maa- ja metsätalousmaa sekä maatalouskiinteistöt ovat kokonaan ja ihan perusteetta verosta vapaita. Sama koskee kansainvälisen sijoitustoiminnan hallintarekisteriä. Voima-lehden mukaan pelkästään tämän harmaan talouden porsaanreiän tukkiminen tuottaisi verotuloja vähintään 800 miljoonaa euroa vuodessa.

Harhaa on myös hyvinvointivaltion käsitteessä, jossa huomio kiinnitetään julkisiin palveluihin ja sosiaaliseen turvaverkkoon sekä niiden suoriin hyvinvointi- ja kannustinvaikutuksiin. Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli kaikkine instituutioineen ja infrastruktuureineen on kuitenkin yksi modernin yhteiskuntaelämän taloudellisista ja sosiaalisista pääsaavutuksista. Sen tärkein merkitys on taloutta ja elinkeinoelämää lukemattomin tavoin hyödyttävissä, hyvinvointia epäsuorasti synnyttävissä vaikutuksissa. Hyvinvointivaltion menoista puhuttaessa nämä epäsuorat vaikutukset painetaan visusti taka-alalle.

Toiseksi kysymys on absurdi siksi, että elinkaarinäkökulmasta katsottuna eläkeläiset ovat elinaikaiset tulonsa tienanneet ja kulutuksensa elinkaaren yli jakaneet. Kukin on omissa tehtävissään osaltaan tuotantonsa tuottanut ja osan sen hedelmistä eläkeaikaista kulutustaan varten siirtänyt.

Suomen eläkejärjestelmä perustuu osin rahastointiin omaa eläkettä varten ja osin sosiaalisella sopimuksella tapahtuvaan sukupolvien väliseen vastavuoroisuuteen. Jokainen on siis oman eläkkeensä ansainnut ja maksanut, ja eläkeaikana ei enää taloudellisia velvollisuuksia ole. Tämä on yksi hyvinvointivaltion keskeisistä institutionaalisista innovaatioista.

Arkiymmärryksemme mukaan tämä saavutettu etu on nyt vakavassa vaarassa. Sosiaalipolitiikan professori Anneli Anttonen esittää asian Motiivi-lehden haastattelussa näin: ”Suomi on vauraampi kuin koskaan, mutta silti mihinkään ei ole varaa. Säästöt on sisäistetty niin hyvin, että monet vanhukset toivovat kuolevansa pois, koska käyvät niin kalliiksi kansantaloudelle”. Keskusteluilmapiiri on kovin vino, jos eläkejärjestelmän rakentaneen ja siihen panoksensa antaneen sukupolven pitää kokea syyllisyyttä omista oikeuksistaan.

Kolmanneksi kysymys on absurdi siksi, että ongelmien ratkaisuksi esitetty työurien pidentäminen ei ole markkinatalouden perusfilosofian mukaista - päinvastoin siihen kuuluu ajatus ihmisen vapauttamisesta työnteon pakosta. Taloustieteen professori Matti Pohjolan (esitelmä, HSE) mukaan elintaso on Suomessa viimeisen 60 vuoden aikana kasvanut 6-kertaiseksi ja työn tuottavuus 7-kertaiseksi samalla, kun työn määrä asukasta kohden on vähentynyt viidenneksen.

Ainakin näitä lukuja vasten on vaikea perustella akuuttia pakkoa työnteon lisäämiseksi. Sitä paitsi eläkeikäkeskustelussa on kokonaan sivuutettu esimerkiksi ne aiemmassa alustuksessamme mainitut tutkimustulokset, joiden mukaan eläkeiän nosto johtaa nuorisotyöttömyyden kasvuun.

Talouskasvua koskeva puhe on Uppsalan yliopiston sosiologi Roland Paulsenin (kirjassa Arbetssamhället, 2010) mukaan kuitenkin muuttunut niin, että kun ennen työtä tarvittiin kasvun luomiseksi, niin nyt kasvua tarvitaan työpaikkojen luomiseksi. Työ on muuttunut itseisarvoksi, eikä sen perimmäisen tarkoituksen perään kysy kukaan.

Tämä ontto mantra leimaa Euroopan komission Suomi-raporttia, ja se tuli selväksi myös edellä mainitulla pääministerin haastattelutunnilla.

Neljänneksi kysymys on absurdi siksi, että eläkeläissukupolvien säästämisellä on oman eläketurvan rakentamisen ohella myös perinnönjättömerkitys. Perintöä jää paitsi kasvavassa määrin omille perillisille myös koko yhteiskunnalle.

Säästäväisyyden ja kieltäymysten mahdollistamalla pääomanmuodostuksella ja investoinneilla on Suomessa rakennettu ilmiömäinen taloudellinen ja yhteiskunnallinen nousu. Huoltosuhteesta puhuttaessa pitäisikin ottaa huomioon eläkeläisten itse kartuttaman pääoman velvollisuus osallistua heidän eläkkeidensä maksamiseen, vieläpä lisääntyvässä määrin.

Hyvinvointivaltion rakentaminen on myös eläkeläissukupolvien säästämisen ja ponnistusten tulosta. Hyvinvointivaltioon tehtyjen investointien, kuten teknisen ja sosiaalisen infrastruktuurin sekä henkisen ja sosiaalisen pääoman muodostuksen reaalinen tuottoaste on vieläpä erittäin korkea. Tämä hyvinvointia suoraan ja epäsuorasti synnyttävä ja sen tasaisen jakaantumisen mahdollistava järjestelmä onkin eläkeläisten jälkipolville jättämistä perinnöistä ehkä arvokkain.

Tämän ajan kummallisuuksiin kuuluu, että eläkeläisten arvokasta perintöä on alettu pitää taloudellisena rasitteena. Hyvinvointivaltio on kaikista tutkimuksella osoitetuista hyödyistään huolimatta leimattu kilpailukyvyn esteeksi, talouskasvun hidasteeksi ja suhdannekriisien syypääksi. Sen instituutioista ja infrastruktuureista on tullut puhtaita kustannuseriä.

Anneli Anttosen mukaan myös hyvinvointivaltion sosiaalinen liima on antamassa ihmiskäsityksemme muuttuessa periksi. Heikkoutta ei enää suvaita, yhteisvastuun sijaan tarjotaan vaurauden kasaajilta varisevia murusia, ja sukupolvien väliset sopimukset sanotaan yksipuolisesti irti.

Viidenneksi kysymys on absurdi siksi, että pelkästään sen esittäminen vain lujittaa vääristynyttä arkiymmärrystä ja kasvattaa eläkeläisten syyllisyyden taakkaa entisestään. Perustelemalla omaa taloudellista merkitystään eläkeläiset itse asiassa hyväksyvät sen, että julkisen vallan tehtäviä esimerkiksi lasten ja sairaiden omaisten hoidossa sälytetään heille.

Eläkeläiset siis suostuisivat nurkumatta pidentämään työuriaan ja jatkamaan taloudellista vastuunottoa elinkaaren loppuliukuun saakka. Palkattoman työvelvollisuuden hyväksyminen tarkoittaa käytännössä elämänaikaisen reaalitulon eli hyvinvoinnin edellytysten pienenemistä.

Vielä myrkyllisempää on, että syyllisen osaansa alistumalla eläkeläiset tunnustaisivat tehneensä jälkipolville vääryyttä hyvinvointivaltiohirviön luojina. Vääryyden oikaisemiseksi he suostuisivat hyppäämään hiuksia nostattavaan race-to-the-bottom –kyytiin, jossa vaivalla rakennettu järjestelmä murennetaan ja sen hedelmistä luovutaan. Tämä kertoo pitkälle vieraantuneesta ajattelutavasta, jonka mukaan ihmisen kuuluu olla olemassa järjestelmää varten, eikä järjestelmän ihmistä varten.

Mitä opimme tästä?

Arkiymmärrystä rakentamalla Suomen poliittinen eliitti on purematta niellyt Euroopan komission linjauksen kovien eläkereformien toteuttamisesta esimerkiksi Kreikan tapaan. Yleiseurooppalaisen käsityksen mukaan kreikkalaiset ovat toimineet asioidensa hoidossa perin vastuuttomasti, minkä vuoksi kitkerän rohdon nieleminen on heille ainoastaan oikein ja kohtuullista. Kreikkalaiset itse ovat tosin toista mieltä. Kreikkalainen päivälehti Kathmerini uutisoi, että uudet järjestelyt pakottavat tulevat eläkeläiset tulotasosta tai työuran pituudesta riippumatta köyhyysrajan alapuolelle vuosikymmeniksi eteenpäin (ks. myös Talouselämän uutinen).

Se, että paljon kreikkalaista vahvemman eläkeinstituution rakentaneet ja oman eläkkeensä jo maksaneet suomalaiset eläkeläispolvet näkevät nyt olevansa lankulla kertoo jälkipolvien heihin kohdistamasta painostuksesta. Varsinaisesti kysymys onkin nuorempien sukupolvien arkiymmärryksen harhasta, joka olisi kaikin mokomin oikaistava.

Pirkanmaan eläkeläisten tilaisuudessa esitetty kysymys on siis kokonaan väärä eläkeläisten etujärjestöjen samoin kuin vaaleissa äänestyspäätöstään pohtivan, kasvavan eläkeläisikäluokan esitettäväksi. Oikeampi kysymys olisi, miten tämä nykyään vallassa oleva markkinaliberalistien sukupolvi on perinnöksi saamaansa leiviskää hoitanut.

Kirjallisuus:

Europe 2020 in Finland (2013) Euroopan komissio. <31.5.2013>

Hanska, Jari (2013) Harmaan talouden tor(j)uja. Voima. <31.5.2013>

Kopsini, Christina (2013) BoG points to need for private pension plans. eKathimerini.com. <31.5.2013>

Paulsen, Roland (2010) Arbetssamhället - Hur arbetet överlevde teknologin. Gleerups. Uppsala.

Puustinen, Ulla (2012) Professori Anneli Anttonen: Kilpailuttamisen jäljet pelottavat. Motiivi. 3/12. <31.5.2013>

Talouselämä (2013) Kreikan keskuspankki: Keskivertoa paremminkin tienanneet joutuvat eläkevuosinaan elämään köyhyydessä. <31.5.2013>