Kulttuuriperintö tapahtuu suhteessa menneisyyden materiaalisiin jälkiin

Tanja Vahtikari
Kirjoittaja on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa
Kuva: Wikimedia Commons / Valparaíso, Chile

"Perintöpuhe edistää tiettyä näkemystä kulttuuriperinnöstä yhteiskunnallisena todellisuutena. Sen avulla voidaan luoda ja toisintaa yhteiskunnallisia valta- ja omistajuussuhteita, joita ovat esimerkiksi eri sosiaaliluokkien ja etnisten ryhmien väliset suhteet tai asiantuntijoiden ja maallikoiden väliset suhteet."

Alustus! Rakennettu kulttuuriperintö on tärkeä osa rakennettua ympäristöämme sekä paikkojen identiteettiä ja vetovoimaa. Se on ”arvokas kansallinen voimavara” (Rakennusperintöstrategia, 2001), josta vastuu kuuluu kaikille (Perustuslaki 1999, 20§). Laki rakennusperinnön suojelemisesta (4.6.2010/498) mainitsee säilyttämisen arvoisina rakennuksina ja alueina ne, joilla on ”merkitystä rakennushistorian, rakennustaiteen, rakennustekniikan, erityisten ympäristöarvojen tai rakennuksen käytön tai siihen liittyvien tapahtumien kannalta”.

Yhteensä 190 valtion ratifioiman UNESCOn maailmanperintösopimuksen (1972) kantava ajatus on, että on olemassa yleismaailmallisesti erityisen merkittävää kulttuuri- ja luonnonperintöä, joka kansainvälisen yhteisön tulee yhdessä tunnistaa ja nimetä ja jota sen tulee suojella ihmiskunnan yhteisenä varantona. Maailmanperintöluettelon vuosittain kartutettavaa kulttuuriperintöä ovat monumentit, rakennusten ryhmät ja paikat.

Näiden virallisten määritelmien perusteella kulttuuriperintö näyttäytyy pitkälti materiaalisena ja pysyvänä resurssina. Kulttuuriperintöä vaalitaan kohteina, joiden tärkein ominaisuus on länsimaisen tradition mukaisesti materian autenttisuus. Kulttuuriperintö on, ajasta ikuisuuteen.

Vaikka käsitykset kulttuuriperintöön liitettävistä moninaisista, ei pelkästään rakennustaiteellisista arvoista ovat tulleet viimeisten parin vuosikymmenen kuluessa laajalti jaetuiksi, kulttuuriperintöä yhä usein käsitellään sisäsyntyisesti arvokkaana ja sen suojelua teknisenä prosessina. Samalla kulttuuriperintö näyttäytyy jonakin, jota vain asiantuntijat osaavat tulkita ja jota vain heillä on valta määritellä.

En ehdota materian autenttisuuden ehdon hylkäämistä kulttuuriperinnön hoidossa. En liioin pyri kiistämään kulttuuriperintöön liittyvän asiantuntijuuden oikeutusta. On kuitenkin tärkeää keskustella kulttuuriperinnön moninaisesta ja ristiriitaisestakin luonteesta.

Viimeaikaisen kriittisen perintötutkimuksen (critical heritage studies) keskeiseksi teemaksi onkin noussut kulttuuriperinnön diskursiivisuus ja prosessiluonteisuus. Näin ymmärrettynä perintö ei ole staattinen esine tai kohde, vaan sosiaalinen ja kulttuurinen prosessi, jossa luodaan ja välitetään merkityksiä ja arvoja. Perintö on nykypäivästä käsin määritelty suhde menneisyyteen, tai tarkemmin joukko menneisyyssuhteita. Kulttuuriperintöön liittyviä merkityksiä rakennetaan diskursiivisesti (esim. Smith 2006).

Kiinnittämällä huomio ilmiön diskursiivisuuteen tehdään näkyväksi, kuinka kulttuuriperintö on aina arvottamisen ja valintojen tulos. Näin oli 1800- ja 1900-lukujen taitteessa Suomessa ja muualla, kun rakennuksia ja muistomerkkejä kartoitettiin ja vaalittiin osana kansakunnan ja kansallisen identiteetin rakentamisen projekteja. Näin on yhä: toisinnettaessa ja osin uudelleen määriteltäessä kansallisvaltion merkityksiä tai pyrittäessä rakentamaan kansallisvaltiot ylittäviä identiteettejä. Näin on myös nykyaikaisen, asiantuntijuuteen nojaavan ja alueiden historiallista kerroksisuutta painottavan rakennussuojelun viitekehyksessä.

Kulttuuriperinnön prosesseissa keskeisellä sijalla ovat muistaminen ja unohtaminen, sisällyttäminen ja ulossulkeminen niin konkreettisten restaurointien kuin representaatioidenkin tasolla. Kuten amerikkalainen sosiologi Jennifer Jordan (2006) on osuvasti todennut: ”harvat paikat kantavat menneisyytensä jälkiä omin voimin ja ilman apua”. Se, miten kulttuuriperintöä kuvataan, tekstien tai kuvien avulla, osaltaan ohjaa kulttuuriperintöön liittyviä valintoja. Samalla tämä ’perintöpuhe’ määrittelee kulttuuriperintöön liittyviä käytäntöjä – mitä säilytetään, miten ja ketä varten.

Perintöpuhe edistää tiettyä näkemystä kulttuuriperinnöstä yhteiskunnallisena todellisuutena. Sen avulla voidaan luoda ja toisintaa yhteiskunnallisia valta- ja omistajuussuhteita, joita ovat esimerkiksi eri sosiaaliluokkien ja etnisten ryhmien väliset suhteet tai asiantuntijoiden ja maallikoiden väliset suhteet. Kulttuurintutkijat Stuart Hall (2005) ja Emma Waterton (2010) ovat osoittaneet, kuinka kansallisen kulttuuriperinnön konstruktio Englannissa on pitkälti toisintanut valkoisen ylä- ja keskiluokkaisen eliitin kulttuurisia merkityksiä ja kokemuksia.

Australialainen arkeologi Laurajane Smith (2006) on esittänyt ajatuksen hegemonisesta, kansainvälisesti operoivavasta kulttuuriperintöä koskevasta diskurssista, jota kirjoittaja kutsuu nimellä ”kulttuuriperinnön auktorisoitu diskurssi” (”authorized heritage discourse”). Sen käyttövoimaa ovat olleet yhtäältä kansakuntaan ja luokkaan liittyvät suuret (länsimaiset) kertomukset, toisaalta esteettinen ja tekninen asiantuntijuus. Hegemonisen diskurssin asema on vahva, vaikka on toki olemassa myös sitä vaihtoehtoisilla tulkinnoilla haastavia kulttuuriperinnön diskursseja. UNESCO on viime aikoina pyrkinyt avaamaan hegemonisen diskurssin hallitsemia tulkintojaan vaihtoehtoiselle ymmärrykselle, siinä kuitenkaan täysin onnistumatta.

Merkittäviä avauksia UNESCOssa 1990-luvun alkupuolelta lähtien ovat olleet muun muassa autenttisuuden käsitteen avaaminen materian autenttisuutta laveammille määrittelyille tai kulttuurimaisemia ja aineetonta kulttuuriperintöä koskevat pohdinnat. Uudentyyppisiä, moninaisempia menneisyyksiä heijastelevia kohteita on liitetty maailmanperintöluetteloon.

Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Valparaíson satamakaupunki Chilessä, jonka ’kulta-aika’ on siirtomaavallan jälkeisessä ajassa. Toisaalta ohjelman toteutukselle on ollut leimallista arvottamiskäytäntöjen pysyvyys, jopa tietty muutosvastaisuus. Maailmanperintökaupunkien määrittelyä hallitsee yhä näkemys visuaalisesta, materiaalisesta ja pysähtyneestä kaupungista, historiallisen prosessin lopputuloksesta, käynnissä olevan prosessin sijaan. (Vahtikari 2013).

Vaikka käsitys perinnön diskursiivisuudesta nostaa keskeiseen asemaan kielellisten (ja kuvallisten) representaatioiden roolin, on syytä korostaa, ettei tämä suinkaan merkitse kulttuuriperinnön materiaalisuuden ja paikkasidonnaisuuden kieltämistä. Tuoreessa kirjassaan Heritage: Critical Approaches Rodney Harrison (2013) korostaa, kuinka kulttuuriperinnön materiaalisuus ja ne erilaiset fyysiset suhteet, jotka ovat osa ”olemistamme maailmassa”, määrittävät olennaisesti suhdettamme kulttuuriperinnön kohteisiin ja käytänteisiin. Kulttuuriperintö ei ole pelkää puhetta.

Keskeistä kulttuuriperinnölle onkin konkreettisten paikkojen ja aineettomuuden välinen jatkuva vuoropuhelu ja jännite. Materiaalinen perintö on aina myös aineetonta, ja aineettominkin perintö on aina jossakin kytköksissä paikaan ja ruumiillisuuteen. Kulttuuriperintö ei ole. Se tapahtuu suhteessa menneisyyden materiaalisiin jälkiin.

Kirjallisuus:

Hall, Stuart (2005), ‘Whose heritage? Un-settling “the Heritage”, re-imagining the post-nation’, in Jo Littler & Roshi Naidoo (eds.), The Politics of Heritage: The Legacies of ‘Race’. Routledge: London, 23–35.

Harrison, Rodney (2013), Heritage: Critical Approaches. Routledge: New York.

Jordan, Jennifer (2006), Structures of Memory: Understanding Urban Change in Berlin and Beyond. Stanford University Press: Stanford.

Smith, Laurajane (2006), Uses of Heritage. Routledge: New York.

Vahtikari, Tanja (2013), World Heritage Cities between Permanence and Change: International Construction of ‘Outstanding Universal Value’ and Local Perceptions at Old Rauma from the 1970s to the 2000s. PH. D. Thesis. University of Tampere.

Waterton, Emma (2010), ‘Branding the past: the visual imagery of England’s heritage’, in Emma Waterton & Steve Watson (eds.), Culture, Heritage and Representation: Perspectives on Visuality and the Past. Ashgate: Surrey, 155–172.