Kapitalismin vai markkinatalouden kriisi?

Pertti Koistinen
Kirjoittaja on sosiaalipolitiikan ja erityisesti työpolitiikan professori Tampereen yliopistossa
Kuva: Creative Commons / @boetter

"Sosiaalipolitiikan ja hyvinvointivaltion tehtäviä ja kestävyyttä nykyisen finanssikriisin yhteydessä on suorastaan mahdoton ymmärtää ilman sosiaalipoliittisten ongelmien yhteyttä kapitalismin yleiseen kehitykseen."

Alustus! Yhteiskuntatieteellisessä ja poliittisessa keskustelussa on sitten 1970–luvun tapahtunut, ainakin Suomessa, merkittävä käsitteellinen käänne. Sen sijaan että puhuttaisiin kapitalismista, puhutaan markkinataloudesta. Ja edelleen: sen sijaan, että nykyisen maailmanlaajuisen finanssi- ja talouskriisin yhteydessä puhuttaisiin kapitalismin systeemisestä kriisistä, puhutaankin yksittäisistä maiden ja niiden pankkijärjestelmien kriisistä. Kertooko tämä siitä, että nyt puhutaan aikaisempaa spesifimmin talouden ja markkinamekanismin kriisistä vai onko kyse pikemminkin siitä, että puhutaan taloudesta ja markkinoista, mutta vältellään puhumasta kriisin syvimmästä ja systeemisestä olemuksesta?

Mitä ilmeisimmin molemmat tulkinnat ovat oikeutettuja. Se, että kapitalismin sijasta puhutaan vain markkinataloudesta, lienee suurelta osin yhteydessä marxismin ja poliittisen taloustieteen asemien heikkenemiseen. Kun marxismi teoreettisena suuntauksena tuli mitätöidyksi sosialististen järjestelmien romahdettua, ei yhteiskuntatieteellisessä keskustelussa ole ollut juuri tilaa marxilaisille käsitteille, vaikka yhteiskunnan kriisikehitys olisi antanut aiheen niin olettaa.

Toisaalta taloustieteellisessä keskustelussa painopiste on siirtynyt liberalismin oppien mukaisesti kilpailun ja markkinoiden kysymyksiin. Se on vienyt taloustiedettä yhä kapeampiin teemoihin ja siten yhä kauemmaksi poliittisen taloustieteen kysymyksistä. Näin taloutta tarkastellaan kapeasti vain taloutena, ilman talouden kytköksiä ja siteitä sosiaalisiin järjestelmiin ja politiikkaan.

Tämä kaikki on kapeuttanut yhteiskuntatieteellisen ja poliittisen argumentaation spektriä. Yhteiskunnalliset kysymykset rajataan puhtaiksi taloudellisiksi vaihtoehdoiksi ilman että politiikka otettaisiin laajemmin yhteiskunnallisen arvioinnin kohteeksi, ja että taloudellisen ja sosiaalisen järjestelmien suhteet nähtäisiin kokonaisuutena. Näkökulman kaventumisella on ilmeiset seurausvaikutuksensa myös siihen tapaan, miten me ymmärrämme nykyisen taloudellisen kriisin perusteet ja vaihtoehtoisen politiikan mahdollisuudet.

Teoreettisen näkökulman kaventuminen on pikkuhiljaa herättänyt taloustieteilijät ja sosiologit pohtimaan teoreettisten käsitteiden perustaa. Esimerkiksi Wolfgang Streeck (2009) on esittänyt, että kapitalismianalyysi olisi syytä palauttaa takaisin yhteiskuntatieteelliseen argumentaation keskiöön, jotta välttäisimme ne virheet ja rajoitukset, jotka liittyvät markkinatalouskeskusteluun. Streeckin (2009, 230) mukaan kapitalismin käsite on toimiva ja tarpeellinen, sillä se kiinnittää huomion taloudellisen kehityksen kahteen ydinkysymykseen, joita ovat markkinoiden laajentuminen ja kasaantuminen.

Keskustelu kapitalismista suuntaa katseen markkinoiden laajentumisen peruspiirteisiin ja sosiaalisen integraation vaatimuksiin. Se tarjoaa analyyttisen kehikon näiden kokonaisuuksien ja niiden välisiin suhteisiin sisältyvien sosiaalisten konfliktien tarkastelulle. Samalla se tuo esille myös sen, mikä merkitys on sillä, että kapitalismista on tullut hegemonistinen ja ainut vallassa oleva taloudellinen organisaatio koko maailmassa.

Kapitalismianalyysin etuihin kuuluu myös se, että sen sijaan että puhuisimme vain abstraktista taloudesta, avaa kapitalismi sosiaalisena muotona näkökulman yhteiskunnallisiin konflikteihin ja jännitteiden tutkimiseen. Se on myös jotain muuta ja enemmän kuin vain väärinymmärrysten ja politiikan virheiden tutkimista. Viittaamalla historiallisesti kehittyneisiin sosiaalisen järjestyksen muotoihin, kapitalismin käsite herättää historian ja tekee näkyväksi toistuvat tulonjakoon liittyvät konfliktit, sekä avaa tätäkin laajemmin näkemään myös miten sosiaalista elämää kontrolloidaan markkinoiden ja taloudellisten imperatiivien varjolla. (Streeck 2009, 234)

Kapitalismin sivuuttamisella ja unohtamisella yhteiskuntatieteellisessä argumentaatiossa on siis ollut monia kielteisiä vaikutuksia yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun ja analyysiin. Streeckin (2009, 234) mukaan yksi selvistä häviäjistä on ollut sosiaalidemokraattinen liike, joka vielä 1970–luvulla uskoi vahvasti siihen, että demokraattinen vallankäyttö ja moderni valtio voisivat toimia sosiaalisen kontrollin välineinä. Sitä mukaa kun liikkeen piirissä alettiin tarkastella kapitalismia neutraalisti markkinataloutena, se alkoi uskoa teknokraattisiin fantasioihin ja menetti kyvyn tarkastella kapitalismia poliittisena taloutena. Tämä teoreettinen harha tuli entistäkin vaarallisemmaksi 1980- ja 1990–luvuilla kun kapitalismi onnistui uudelleen valjastamaan voimansa ja johti ennakoimattomiin sosiaalisiin ja institutionaalisiin muutoksiin niin yksittäisten valtioiden sisällä, kuin kansainvälisesti (Streeck 2009, 235).

Samansuuntaisia argumentteja on esitetty poliittisen taloustieteen piirissä. Esimerkiksi Joseph Stieglitz (2003; 2012) on useissa 2000–luvun finanssikriisiä ja sen taustoja käsittelevissä kirjoituksissaan tuonut esille sen miten kansainvälisten taloudellisten organisaatioiden, kuten Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF), Maailmanpankki, Maailman kauppajärjestö (WTO) ja OECD, toimintaa ohjaavat ideologiset ja poliittiset konseptit johtivat vääristyneisiin suhteisiin sekä talouden ja sosiaalisen kehityksen, että rikkaiden ja köyhien maiden kesken. Sosiaaliset erot ja kasvava eriarvoisuus tukahduttivat taloudellisen kasvun edellytykset.

Esimerkkeinä taloudellisen kehityksen esteistä Stieglitz mainitsee kasvaneet tuloerot maiden välillä ja sisällä, korruption, sekä sellaisten instituutioiden alasajon, jotka olisivat taanneet sosiaalisesti kestävän kehityksen ja puskuroineet talouden suhdannevaihtelujen aiheuttamia toimeentulo-ongelmia. Sosiaalisten ja taloudellisten tekijöiden sekä poliittisten valintojen kokonaisuuden huomioon ottaen Stiglitz puhuu kapitalismin systeemisestä kriisistä sen sijaan, että rajoittuisi vain pankkijärjestelmien ja rahoitusmarkkinoiden institutionaalisen kontrollin kysymyksiin.

Edellä esitettyjä näkökulmia voidaan mainiosti soveltaa myös yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen kannalta keskeisten instituutioiden, kuten sosiaalipolitiikan ja työmarkkinoiden tutkimukseen. Sosiaalipolitiikan ja hyvinvointivaltion tehtäviä ja kestävyyttä esimerkiksi nykyisen finanssikriisin yhteydessä on suorastaan mahdoton ymmärtää ilman sosiaalipoliittisten ongelmien yhteyttä kapitalismin yleiseen kehitykseen (Jessop 2007).

Miten voisimme ymmärtää esimerkiksi kokonaisten valtioiden ja rahoitusmarkkinoiden romahduksen ja niiden kohtalokkaat seuraukset hyvinvointivaltion rahoitukseen, ilman, että analysoisimme niiden yhteyttä laajempiin globaalin talouden ja sen rahoitusmarkkinoiden toimintaan? Näin usein kuitenkin tapahtuu kun velkakriisiin joutuneita maita ja niiden kansalaisia syyllistetään asioista (kohtuuton lainanotto, kulutus, antelias sosiaalipolitiikka jne.) joissa nämä maat ja kansalaiset ovatkin olleet vain globaalien markkinoiden pelinappuloita. Tai miten ylipäätään voisimme kuvitella, että yksittäiset väestöryhmät (eläkeläiset, kollektiivisten irtisanomisten kohteeksi joutuneet työntekijät, opiskelijat jne.) ja valtiot voisivat suojautua taloudellisilta riskeiltä paikallisin ja kansallisin keinoin, jos taloudellisten riskien syyt ovat globaaleja.

Aivan samalla tavoin on vaikea kuvitella työmarkkinoiden toimintaa ja työvoimapolitiikan haasteita ilman, että analysoisimme sitä yleisempää talouden rakenteiden ja vallan suhteiden kehitystä, joka on kapitalismin saatanallisen myllyn (”satanic mill”) aikaansaamaa, kuten Karl Polanyi (1957; 1944) asian aikoinaan ilmaisi.

Euroopan maat sekä EU ovat pitkällä juoksulla, ja ennen kaikkea 1990–luvun alun kriisin jälkeen, kehittäneet mittavia rakennemuutoksen hallinnan välineitä, kuten työllisyysturvaa, muutosturvaa, työntekijöiden uudelleenkoulutuksen muotoja, aktiivisen työvoimapolitiikan muotoja ja rakennemuutospaikkakuntien tukea (Koistinen 2010). Näidenkin toimien voima ja voimattomuus kilpistyvät kuitenkin kysymykseen: missä määrin paikalliset ja kansalliset keinot riittävät puskuroimaan globaalin talouden aiheuttamia taloudellisia riskejä? Mihin mittaan kansalaiset ovat valmiit rahoittamaan globaalin talouden aiheuttamia sosiaalisia seurauksia?

Kaikki nämä esimerkit herättävät kysymyksen siitä, onko riittävää puhua markkinataloudesta ja sen kriisistä, vai olisiko jo aika palauttaa kapitalismin käsite ja analyysi sille kuuluvalle paikalle. Tulevatko yhteiskuntatieteilijät ja poliitikot ylipäätänsä toimeen ilman kapitalismianalyysiä?

Lähteitä:

Jessop, B., (2007) The Future of Capitalist State. Polity Press.

Koistinen, P., (2011) Työllisyysturvan haasteet. Työpoliittinen aikakauskirja nro2. (http://www.tem.fi/files/30160/koistinen.pdf) Luettu 6.3.2013.

Polanyi, K., (1957/1944) The Great Transformation: The Political and Economic Origins of Our Time. Boston: Beacon Press.

Stieglitz, J., (2003) Globalisation and its Discontents. W.W. Norton & Company.

Stieglitz, J., (2012) FreeFall: Free fall of markets and sinking of global economy. W.W. Norton & Company.

Streeck, W., (2009) Re-Forming Capitalism – Institutional Change in the German Political Economy. Oxford university press.