Lacanilainen psykoanalyysi – tiedettä vai ei?

Matti Kortesoja
Kirjoittaja on sosiologian tohtoriopiskelija Tampereen yliopistossa

"Psykoanalyysiä, jossa analysoitava kyseenalaistaa niin halunsa, itsensä ja suhteensa muihin ihmisiin, ei voi oppia kuin käytännössä. Kyseinen hysteerinen momentti voi toteutua vain käytännön kokemusten kautta, kun asetetaan kyseenalaiseksi vallitsevia arvoja, tapoja ja tottumuksia."

Alustus! Psykoanalyysi on tieteenalojen rajat ylittävää ajattelua, joka aikanaan avasi uusia ja kumouksellisiakin näkökulmia yksilön ja yhteiskunnan väliseen suhteeseen. Siitä ei tosin ole käyty suomenkielistä keskustelua kuin satunnaisesti yksittäisten toimijoiden johdosta (esim. filosofi, lääkäri Janne Kurki). Tämän alustukseni punainen lanka on jännite ajattelu- ja puhetavoissa, joita psykoanalyysi tieteellisenä käytäntönä ilmentää. [1]

Kirjoitukseni tarkoitus ei ole käsitellä psykoanalyysiä kliinisestä tai vertailevasta näkökulmasta, eikä julistaa siitä yhtä vallitsevaa totuutta, sillä sen vaikuttavuudesta ei ole tehty tutkimusta Suomessa muutamia yksittäistapauksia lukuun ottamatta (esim. Knekt & Lindfors, 2004). Psykoanalyysin tieteellisyydestä on kuitenkin kiistelty esimerkiksi Tieteessä tapahtuu -lehden sivuilla (ks. Tammisalo, 2010; vrt. Rauhala, 2010). Psykoanalyysistä puhuminen edellyttää mielestäni aivan aluksi joidenkin sen avainkäsitteiden esittelyä. Näistä keskeisimpiä ovat imaginaarinen, symbolinen ja reaalinen.

Kuva: By Monceau from San Antonio [CC-BY-2.0], via Wikimedia Commons

Nämä kolme käsitettä ovat aksioomia, psykoanalyyttisen teorian alkeisosia, jotka toimivat tässä alustuksena psykoanalyytikko Jacques Lacanin ajatteluun. Ensiksi on todettava, että ne eivät ole sosiobiologisia kehitysvaiheita. Imaginaarinen tarkoittaa kaltaisuuden kokemista, kun vaikkapa lapsi peilaa itseään suhteessa äitiinsä tai isäänsä ja havaitsee itsensä lapseksi. Symbolinen sen sijaan on kieltä, joka on erojen järjestelmä, jolla ei ole muuta substanssia. Reaalinen puolestaan on mahdoton: se on olemassa erojen tuolla puolen ja on vastakkainen imaginaariselle ilman kaltaisuuksia. Ihmismieli tai psyyke rakentuu imaginaarisen, symbolisen ja reaalisen rekisterin muodostamana solmuna subjektia konstituoivalla tavalla, jonka muodostama syntyy edelleen kolme toisensa poissulkevaa subjektirakennetta.

Psyyke rakentuu suhteessa symbolifunktioon, jolle subjekti alistuu joko kokonaan, osittain tai ei ollenkaan (lacanilaisesta psykodiagnostiikasta lisää Kurki, 2008, 2012). Omaksuessaan kielen sen merkitsijöille alisteinen subjekti astuu toisin sanoen osaksi kulttuurisen järjestyksen piiriä, joka on samalla pois ruumiin rajoittamattomasta nautinnosta. Neuroottiselle subjektille tämä aiheuttaa paitsi olemisen puutetta myös halun, joka voi kiinnittyä lähes mihin tahansa, sillä neurootikkoa luonnehtii se, ettei hän tiedä mitä hän haluaa. Perverssille subjektille, jota luonnehtii symbolifunktion osittainen torjunta, nautinto ei sen sijaan tuota ongelmia, vaan ne voivat johtua muista syistä. Esimerkiksi riippuvuuksien kohdalla symbolifunktio ei kykene säätelemään nautinnonhakuista toimintaa.

Psykoosissa kielen yleiset kategoriat ja vallitsevat yhteiskunnalliset normit eivät sen sijaan tavoita subjektia, jolloin asiat voivat vääristyä ja saada elämää suurempia merkityksiä. Tällöin ihmisestä tulee ikään kuin lainsuojaton, jolloin hänet pyritään ohjaamaan kohti lain ja järjestyksen piiriä. Esimerkiksi päihteidenkäyttäjille rajoittamattoman nautinnon hetket voivat muotoutua päämääräksi itsessään kulttuurin säätelemän mielihyvän sijaan. Päihteidenkäytön lisäksi traumatisoituminen voi eristää ihmisen muista; kun psyyke ei integroi sitä suojaavaa symbolifunktiota, kyseessä on inhimillinen tragedia. Lacanilla, joka kirjoitti väitöksensä psykooseista, oli puolestaan yhteyksiä surrealisteihin, jotka pyrkivät kohti tiedostamatonta taiteen keinoin, minkä turvin kyseenalaistettiin niin vallitsevia kulttuurisia konventioita kuin porvarillisia arvoja.

Aate- ja oppihistoriallisesti ajateltuna Lacania voi pitää freudilaisena, sillä hän systematisoi strukturalistisen ajattelun kautta sen, mitä Sigmund Freud sanoi omana aikanaan. Myös Lacan koetteli aikansa vallitsevia konventioita; jopa siinä määrin, että hänet erotettiin alansa merkittävimmästä kansainvälisestä järjestöstä. Koulukuntien eriytyessä ja hajotessa syntyi myös uusia ajatuksia ja liikkeitä, jotka väistyivät jälleen uusien piirien muotoutuessa. Ennen yhteiskuntafilosofisia ja -poliittisia irtiottoja on kuitenkin huomattava, että psykoanalyysi on potilastyötä. Se on kliininen käytäntö, joka seuraa Freudin kultaista sääntöä siitä, että analysoitava puhuu analyytikolle sen, mitä hänen mielessään juuri sillä hetkellä on, niin kuin se on.

Psykoanalyysin turvin analysoitavalle pyritään tuottamaan sisäinen diskurssi, joka ei palvelisi kuin häntä itseään ja joka kantaisi myös muihin ihmissuhteisiin klinikan ulkopuolella. Psykoanalyysi vaatii paljon: aikaa, rahaa ja vaivaa. Se perustuu yksilön autonomiaan ja siihen, että analysoitava puhuisi itse itselleen parantumisensa avaimet. Toisaalta psykoanalyysiä on myös kritisoitu sen vallankäytöstä, vaikeaselkoisuudesta, subjektiivisuudesta, ideologisuudesta, sukupuolittuneisuudesta ja epäeettisyydestä, usein myös perustelluista ja selkeästi argumentoiduista näkökulmista.

Lacanilaisen diskurssiteorian termein (ks. lisää Kurki, 2012) analyytikon diskurssi tuottaa tietoa, joka modernin herrandiskurssin – tai niin sanotun yliopistodiskurssin – turvin on sen subjekteilta alun perin riistetty. Tässä mielessä myös yhteiskunta- ja kulttuuritieteet ovat kytkeytyneet yliopistodiskurssiin, mikä hallitsee tietoa ja ylläpitää asiantuntijatiedon valta-asemaa. Tämä asema olisi hyvä tuoda ilmi tieteenjulistuksissa niin psykoanalyysin puolesta kuin sitä vastaan. Psykoanalyysissä tämä asetelma on pyritty kääntämään kielen kautta nurin siten, että totuus ei määrittyisi subjektin ulkopuolelta. Totuudessa on toisin sanoen kyse aina myös valtasuhteista.

Lacan myös erotti tieteen ja yliopistodiskurssin toisistaan. Lacanilaisten mukaan psykoanalyysi on tiedettä, mutta monien mielestä sen paikka ei ole yliopistossa. Yliopistossa voidaan esimerkiksi opettaa diskurssiteoriaa, jonka kieli on formalisoitu tieteen ehdoin. Psykoanalyysiä, jossa analysoitava kyseenalaistaa niin halunsa, itsensä ja suhteensa muihin ihmisiin, ei sen sijaan voi oppia kuin käytännössä. Kyseinen hysteerinen momentti voi toteutua vain käytännön kokemusten kautta, kun asetetaan kyseenalaiseksi vallitsevia arvoja, tapoja ja tottumuksia. Kyseenalaistaminen on muutoksen edellytys, mutta tämä ei johda kuin uusien herrojen nousemiseen entisten tilalle ellei tätä sitten tehdä taiten, mistä Lacan varoittikin opiskelijoitaan, jotka olivat nousemassa barrikadeille Pariisissa vuonna 1968.

Tieteelliseen näyttöön perustuvien menetelmien (esim. Käypä hoito -suositukset) vallatessa tilaa analyyttisemmät lähestymistavat on leimattu vanhentuneiksi ja suljettu ulos keskusteluista. Tämä rajaa katsetta tiettyihin ongelmiin (esim. neurotieteet, geenipuhe) ja jättää toiset huomiotta (ihmisten väliset suhteet jne.). Tämä kaventaa puheavaruutta ja ehkäisee tieteidenvälistä kanssakäymistä. Mielenterveysongelmilla on myös yhteiskunnallinen – ei-biologinen – ulottuvuus, ja siksi niihin voitaisiin vaikuttaa lääkehoidon ja terapian ohella politiikan keinoin lisäämällä ihmisten vaikutusmahdollisuuksia ja osallisuutta omaan elämäänsä.

[1] Tämä alustus on kirjoitettu keskusteluiden pohjalta, joita olemme käyneet mm. Olli Herrasen, Pertti Hämäläisen, Janne Kurjen ja Tere Vadénin ja monien muiden asiasta kiinnostuneiden kanssa niin Psykoanalyysiradiossa kuin Lacan-seminaarissa, jonka järjestimme Tampereen yliopistossa viime keväänä. Arkistoidut radiolähetykset ja seminaariesitykset lisämateriaaleineen ovat ladattavissa ja kuunneltavissa Totuusradion sekä ”Psykoanalyysi, yhteiskunta ja politiikka” -seminaarin verkko­sivuilla.

Lähteet:

Knekt, Paul & Olavi Lindfors (toim.) (2004). A randomized trial of the effect of four forms of psychotherapy on depressive and anxiety disorders. Helsinki: The Social Insurance Institution, Studies in social security and health 77.

Kurki, Janne (2008). Psykodiagnostiikka lacanilaisesta näkökulmasta, Psykoterapia, 27(4), 290–305.

Kurki, Janne (2012). Ruohonjuuritason lacanilaista psykodiagnostiikkaa: Psykoosi, perversio ja neuroosi, Psykoterapia, 31(2), 170–180.

Kurki, Janne (2012). Lacanin diskurssiteoria. Vantaa: Apeiron Kirjat.

Rauhala, Lauri (2010). Psykoanalyysin tieteellisyydestä ja sen tulosten arvioinnista. Tieteessä tapahtuu, 28(7), 9–11.

Tammisalo, Osmo (2010). Psykoanalyysi on malliesimerkki pseudotieteestä. Tieteessä tapahtuu, 28(8), 51–52.