Koulutusmahdollisuuksien yhdenvertaisuus – missä menet Suomi?

Reetta Muhonen
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tutkija Tampereen yliopistossa
Kuva: Creative Commons / laffy4k

"Viimeisimpien vuosien 2005–2010 tilastot antavat viitteitä koulutuksen periytyvyyden käänteestä usean vuosikymmenen tasa-arvoistumiskehityksen jälkeen hienoiseen nousuun. Pesemmekö kenties nyt 1990-luvun laman jälkipyykkiä? Onko kyse vain uutisoinnin lisääntymisestä vai todellisesta käänteestä pitkään positiivisena jatkuneessa yhteiskunnan sekä koulutusmahdollisuuksien yhdenvertaisuuskehityksessä? Mihin suuntaan 2000-luvun alun Suomi jatkaa matkaansa eriarvoistumiskehityksessään?"

Alustus! Suomi on yksi maailman tasa-arvoisimmista maista. Yhdenvertaisuuden periaate on ohjannut myös suomalaista koulutuspolitiikkaa. PISA-menestyksemme houkuttelee edustajia eri puolilta maailmaa tutustumaan koulujärjestelmämme erityispiirteisiin ja selvittämään 15-vuotiaidemme korkeiden oppimistulosten syitä. Sen lisäksi että opettajien suhteellisen korkea koulutustaso sekä ilmaiset kouluateriamme ovat saaneet huomiota, yksi tuloksia luonnehtivista olennaisimmista piirteistä on oppilasryhmien vähäiset erot oppimistuloksissa. Oppilaista suuri osa pärjää mukavasti, suhteellisesti suuri osuus lukeutuu huippuosaajien joukkoon ja alimmat hännänpäät puuttuvat. Kansainvälisesti poikkeuksellista tuloksissamme onkin tasa-arvoisten oppimistulosten yhdistyminen korkeaan osaamistasoon. (Sulkunen & Välijärvi 2012.)

Korkeista arviointituloksistaan huolimatta tuorein PISA-tutkimus osoittaa useiden kansallisina vahvuuksina pitämiemme tekijöiden käännettä heikompaan suuntaan. Vuoden 2009 tuloksissa esimerkiksi koulujen väliset erot oppimistuloksissa, samoin kuin heikkojen lukijoiden osuus, ovat kääntyneet kasvuun. Opetusministeriö on päättänyt puuttua asiaan asettamalla tavoitteekseen koulujen välisten erojen puolittamisen vuoteen 2020 mennessä. (Emt.) Myös mediassa on alettua etsiä vastauksia siihen, mihin tämä koulujen ja oppilaiden välisten erojen kasvu kytkeytyy (ks. esim. Liiten 2012: Penttilä 2012; Ranta 2012a; 2012b).

Vaikka Suomi loistaa 2000-luvulla niin oppimistuloksillaan kuin väestön koulutustasollaan, ei kouluttautumisen historiamme ole pitkä. Vielä muutama sukupolvi taaksepäin suomalaiset kävivät koulua sisällissodan voimakkaasti kahtia repimässä Suomessa, jossa ”työläisten lapsista ei herroja kouluteta” -mentaliteetilla torpattiin monen koululaisen mahdollisuudet edetä opinteillään (Muhonen 2013).

Sotien jälkeisessä Suomessa yhteiskunnallisen luokkajärjestyksen keskeisenä uusintajana toimi rinnakkaiskoulutusjärjestelmä. Jo kansakoulun neljännen luokan keväällä oppilaan piti tehdä valinta, jäädäkö kansakouluun vai pyrkiäkö oppikouluun. Tämä valinta rajoitti kansakouluun jääneiden mahdollisuuksia edetä opinnoissaan. Sen sijaan oppikouluun menijät takasivat itselleen jatkokoulutusmahdollisuudet yliopistoon saakka. Koulutukseen valikoituminen kiinnittyi voimakkaasti perhetaustaan, ja 1930-luvun loppupuolelle asti oppikoulua kävivätkin pääsääntöisesti hyvin toimeentulevien kaupunkilaisperheiden lapset. 1950-luvulla oppikouluverkosto alkoi kattaa laajemmin pikkukaupunkeja ja maaseutua ja opintojen jatkaminen alkoi mahdollistua yhä useammin lapsille, joiden vanhemmat eivät olleet käyneet oppikoulua. (Tilastokeskus 2007.)

Sotien jälkeistä yleistä koulutusekspansiota kuvaa hyvin se, kuinka vielä 1900-luvun alkupuolen Suomessa koko kesän ylioppilaslakki päässään kylällä kulkenut nuorukainen sai osakseen ihailua, mutta nykypäivänä jo noin puolet peruskoulun päättävistä aloittaa lukio-opinnot. Myös korkeakouluopinnot arkipäiväistyvät. Vuonna 2011 noin kolmanneksella 25–39-vuotiaasta aikuisväestöstä oli korkeakoulututkinto. (Kumpulainen 2012.)

Yksi huomattavimmista koulutusmahdollisuuksien yhdenvertaisuutta edistävistä uudistuksista on ollut siirtyminen rinnakkaiskoulujärjestelmästä kaikille yhtenäiseen peruskouluun 1970-luvulla. Kunnallisen peruskoulun kantavaksi ideaksi muotoutui lähikoulumalli, jossa vanhemmat eivät juuri voineet vaikuttaa lastensa kouluvalintoihin. Koulutusmahdollisuuksien yhdenvertaisuuteen tähtäävästä peruskoulu-uudistuksesta on nyt kulunut neljäkymmentä vuotta, mutta jälleen huoli sekä koulujen välisistä kasvavista eroista että kotitaustan vaikutuksesta kouluvalintoihin nousee esiin.

Yhtenä syynä huoleen lähikouluideologian murenemisesta on nähty koulujen mahdollisuus erikoistua esimerkiksi kieli-, liikunta- tai musiikkipainotteisiksi kouluiksi. Tyypillisesti erikoisluokille lapsiansa kannustavat hyvin toimeentulevat ja koulutetut vanhemmat. ”Kun koulutetut, hyväosaiset vanhemmat laittavat lapsensa hyvämaineisiin kouluihin, syntyy kierre, jossa koulut jakautuvat jyviin ja akanoihin”, kirjoittaa Pauliina Penttilä Suomen Kuvalehden artikkelissaan 32/2012: Tuhoutuuko suomalainen peruskoulu?. Lisääntynyt valinnaisuus on nähty yhdeksi syyksi niin kutsutun koulushoppauksen kiihtymiseen eli nykyvanhempien pyrkimykseen vaikuttaa lastensa kouluvalintoihin perehtymällä koulujen resursseihin, luokkakokoihin, oppilasainekseen sekä erikoiskoulujen tarjoamiin mahdollisuuksiin hyvissä ajoin ennen lastensa kouluvuosien alkamista (Salminen 2012).

Edellä kuvattu valinnaisuuden myötä lisääntynyt vanhempien vaikutus lastensa kouluvalintoihin tarjoaa yhden vastauksen kysymykseen, millä tavoin oppilaan kotitausta on yhteydessä koulutusmahdollisuuksiin 2000-luvun Suomessa. Osmo Kivisen, Juha Hedmanin ja Päivi Kaipaisen Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä 5/2012 ilmestyneessä artikkelissa: Koulutusmahdollisuuksien yhdenvertaisuus Suomessa. Eriarvoisuuden uudet ja vanhat muodot lähestytään koulutuksen periytyvyyden teemaa tarkastelemalla opiskelijan kotitaustan akateemisuuden yhteyttä korkeakouluopintoihin valikoitumisessa. Kirjoittajien mukaan usean vuosikymmenen tasa-arvoistumiskehityksestä huolimatta koulutus periytyy yhä edelleen.

Kivisen ja kumppaneiden tutkimus havainnollistaa koulutusjärjestelmän ajassa muuttuvia kulttuurisen uusintamisen mekanismeja. Tutkijoiden mukaan vanhojen aikojen eliittiyliopistosta muistuttavat suuret erot akateemisista ja ei-akateemisista kodeista opintonsa aloittaneiden välillä näyttäisivät nyt kaventuessaan olevan muuttumassa eri koulutusalojen välisiksi statuseroiksi. Selvimmin ilmiö näkyy tiettyjen alojen, kuten lääketieteellisen alan elitistymisenä eli opiskelijoiden kotitaustan akateemistumisena sekä valmistuneiden maistereiden korkeampana palkkatasona.

Tätä erontekojen logiikkaa, jota Pierre Bourdieu on kuvannut sosiaalisen distinktion eli kulttuurisen erottautumisen teoriassaan, tutkijat kuvaavat metaforalla pyöräkilpailusta: ”vaikka jälkijoukko tavoittaakin pääjoukkoa, niin samalla kärkiryhmä kasvattaa eroaan pääjoukkoon”. Korkeakoulututkintojen yleistymisen myötä koulutuksen avulla erottautuminen on muuttunut hienovaraisemmaksi. Esimerkiksi kodin varallisuus ei ole enää yhtä voimakkaasti kuin aiemmin yhteydessä siihen, kenellä on mahdollisuus aloittaa korkeakouluopinnot, mutta luokka kulttuurisena ja sosiaalisena tekijänä ohjaa nuorten koulutusvalintoja.

Suomea on pidetty yhtenäiskulttuurina, väestönä, joka eroaa hyvin vähän kulutuksen, kulttuuriharrastusten ja elämäntapojen suhteen. Nyt pitkän hiljaisemman kauden jälkeen eriarvoisuudesta ja luokista keskustelu näyttää virinneen uudelleen. Koulutuksen periytyvyyteen liittyvien tutkimusten ohella keskustellaan tuloerojen kasvusta, suhteellisen köyhyyden lisääntymisestä sekä kasvavasta syrjäytyneiden ja asunnottomien joukosta. Luokkaerojen on esitetty näkyvän hyvien ja huonojen koulujen tasoerojen kasvun ohella asuinalueiden eriytymisenä. (Ks. esim. Järvinen & Kolbe 2007; Kahma 2011.) Tilastot kertovat myös rankemman huono-osaisuuden lisääntymisestä, lapsiperheiden suhteellisen köyhyyden rajusta kasvusta sekä vanhempien ja lasten koulutustason, terveyden ja hyvinvoinnin vahvasta kohtalonyhteydestä (Paananen & Gissler 2011).

Sitä mukaa kun yhteiskunnan polarisoitumiskehityksen kiihtymistä uutisoidaan eri näkökulmista, perinteinen kuva suomalaisen yhteiskunnan kulttuurisesta yhtenäisyydestä saa uudenlaisia sävyjä. Tämä herättää luonnollisesti kysymyksiä kehityksen syistä ja tulevaisuuden suunnasta. Pesemmekö kenties nyt 1990-luvun laman jälkipyykkiä? Onko kyse vain uutisoinnin lisääntymisestä vai todellisesta käänteestä pitkään positiivisena jatkuneessa yhteiskunnan sekä koulutusmahdollisuuksien yhdenvertaisuuskehityksessä? Mihin suuntaan 2000-luvun alun Suomi jatkaa matkaansa eriarvoistumiskehityksessään?

Näiden kysymysten valossa erityisen mielenkiintoiseksi nousee Kivisen ja kumppaneiden tutkimuksen tulos, jonka mukaan viimeisimpien vuosien 2005–2010 tilastot antavat viitteitä koulutuksen periytyvyyden käänteestä usean vuosikymmenen tasa-arvoistumiskehityksen jälkeen hienoiseen nousuun. Tutkijoiden mukaan tuloksista ei kuitenkaan ole vielä ennakoitavissa, kuinka kauaskantoisista muutoksista on kyse.

Omasta mielestäni viimeaikaisen keskustelun ja tutkimustulosten valossa on selvää, että jonkinlaista takapakkia koulutusmahdollisuuksien yhdenvertaisuuskehityksessä on otettu. Tutkijana jään odottamaan mielenkiinnolla uusia tutkimustuloksia sekä toivon kasvavaa kiinnostusta koulutusmahdollisuuksien tasa-arvon ja ylipäätään eriarvoisuuden ja erontekojen kaltaisten teemojen tutkimukseen.

Kirjallisuus:

Aittola, Tapio (toim.) (2012) Kasvatussosiologian suunnannäyttäjiä. Gaudeamus, Helsinki.

Erola, Jani (toim.) (2010) Luokaton Suomi? Yhteiskuntaluokat 2000-luvun Suomessa. Gaudeamus, Helsinki.

Järvinen, Katariina ja Kolbe Laura (2007) Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Nykysukupolven kokemuksia tasa-arvosta. Kirjapaja, Helsinki.

Kahma, Nina (2011) Yhteiskuntaluokka ja maku. Akateeminen väitöskirja. Helsingin yliopisto.

Kivinen, Osmo, Hedman, Juha & Kaipainen, Päivi (2012) Koulutusmahdollisuuksien yhdenvertaisuus Suomessa. Eriarvoisuuden uudet ja vanhat muodot. Yhteiskuntapolitiikka 77:5, 559–566.

Kumpulainen, Timo (toim.) (2012) Koulutuksen tilastollinen vuosikirja 2011. Koulutuksen seurantaraportit 2012:5. Opetushallitus.

Liiten, Marjukka (2012) Opetushallituksen pääjohtaja: Kouluvalintaa tulisi rajoittaa. Helsingin Sanomat 27.2.2012.

Muhonen Reetta (2013) Työläisten lapsista ei herroja kouluteta – kokemuksia opinteillä etenemisestä itsenäisyyden alun Suomessa. Sosiologia 1:2013. (forthcoming)

Paananen, Reija & Gissler, Mika (2011) Lapsuuden köyhyys heijastuu myöhempään elämään, THL verkkouutinen 14.1.2011.

Penttilä, Pauliina (2012) Tuhoutuuko suomalainen peruskoulu. Suomen kuvalehti 32/2012.

Ranta, Elina (2012a) Erot kasvavat, näin koulu syrjäytyy. Taloussanomat 12.7.2012.

Ranta, Elina (2012b) Opetusministeri: Kouluvalintaa ei syytä rajoittaa. Taloussanomat 12.7.2012.

Salminen, Reeta (2012) Koulushoppaus yleistynyt - vanhemmat valitsevat kouluja lapselleen yhä tarkemmin. Yle uutiset, kotimaa 10.9.2012.

Sulkunen Sari & Välijärvi, Jouni (2012) PISA 09. Kestääkö osaamisen pohja? Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2012:12.

Tilastokeskus (2007) Suomi 1917–2007: Koulutus Suomessa.