Saturnalia, natalis invicti sekä joulun alkuperä

Jussi Rantala
Kirjoittaja on historian jatko-opiskelija Tampereen yliopistossa
Auringonjumala Sol Invictus/Helios kuvattuna 200-luvun alkupuolen jaa. sarkofagissa. Museo Nazionale, Roma (kuva: Jussi Rantala)

"Joulukuussa vietetty saturnalia on yksi parhaiten tunnettuja antiikin Rooman uskonnollisia juhlia. Tietyssä mielessä se on ajankohtainen tälläkin hetkellä, sillä se on usein nähty kristillisen joulun edeltäjäksi Rooman valtakunnassa. Mutta onko tämä näkemys oikeutettu?"

Alustus! Joulukuussa vietetty saturnalia on yksi parhaiten tunnettuja antiikin Rooman uskonnollisia juhlia. Ehkäpä karnevaaliluonteensa johdosta juhlasta on säilynyt lukuisia mainintoja aikalaiskirjallisuudessa. Esimerkiksi runoilija Catulluksen mukaan kyseessä oli optimus dierum, päivistä parhain, ja kieltämättä hyvin poikkeuksellisesta ajanjaksosta osana roomalaista kalenterivuotta juhlassa olikin kyse. Saturnalia on tietyssä mielessä ajankohtainen aihe tälläkin hetkellä, onhan se usein nähty kristillisen joulun edeltäjäksi Rooman valtakunnassa.

Saturnaliaa vietettiin alkaen 17. joulukuuta, jolloin Roomassa, Forum Romanumilla sijainnut Saturnuksen temppeli oli perimätiedon mukaan vihitty käyttöön (ehkä noin 500 eaa.). Saturnalia oli jo hyvin varhaisesta vaiheesta lähtien äärimmäisen suosittu juhla, joka selittää osaltaan sen, että juhlapäivien määrää laajennettiin: virallisten juhlapäivien määrä vaihteli eri aikoina kolmen, viiden ja seitsemän välillä.

Juhla aloitettiin julkisella aterialla Saturnuksen temppelin edessä, jonka jälkeen alkoi varsinainen karnevaali. Seuraavat päivät olivat aikaa, jolloin kaikki asukkaat, orjia myöten, saivat pitää hauskaa ja vapaata työnteosta: ruumiillinen työ oli kutakuinkin kielletty, koulut oli suljettu ja oikeuskaan ei istunut saturnalia-juhlan aikana. Myöskään sotaa ei saanut noiden päivien aikana julistaa. Juhlapäiviin kuuluivat tärkeänä osana uhkapelit sekä ruoka ja juoma, tarkemmin ottaen ylenpalttiset syömingit ja suoranainen juopottelu; joidenkin antiikin kirjailijoiden mukaan selvin päin julkisesti liikkuneet ihmiset olivat poikkeustapauksia, ja heihin suhtauduttiin kutakuinkin epäluuloisesti.

Tärkeä osa karnevaalin viettoa oli myös lahjojen antaminen. Rahalahjoja annettiin paljon, mutta usein lahjoitettiin myös esimerkiksi kynttilöitä tai erilaisia vaha- tai savihahmoja; lahja riippui sen antajan varallisuudesta. Periaatteessa lahjat saattoivat olla mitä hyvänsä: työkaluja, veitsiä tai muita tarvekaluja, ruokaa, eläimiä, vaatteita, huonekaluja. Varakkaat kansalaiset saattoivat antaa myös vähemmän konkreettisia lahjoja, vaikkapa lupauksia alaisilleen palveluksista ja muista suosionosoituksista.

Saturnalia-juhlan kenties silmiinpistävin piirre oli kuitenkin yhteiskuntaluokkien, käytännössä isäntien ja muiden vapaiden kansalaisten sekä orjien tilapäinen ”tasa-arvoistuminen”. Eräs näkyvä osoitus tästä olivat juhlassa käytetyt vaatteet, joista tunnetuin lienee pileus – lakki; kyseinen myssy oli tavallisesti vapautetun orjan tunnusmerkki, mutta Saturnalian aikaan sitä käyttivät niin isännät kuin orjatkin. Orjat ja isäntäväki myös aterioivat Saturnalian aikaan yhdessä. Joskus mentiin vieläkin pitemmälle: silloin tällöin orjat nousivat aterioilla isäntäväen asemaan, joskus jopa isännät palvelivat orjiaan. Orjat ja palvelusväki saivat myös osallistua isännän huvituksiin, kuten erilaisiin uhkapeleihin. Saturnalian aikana alaiset saivat myös vapaasti haukkua ja kritisoida isäntäänsä – eri asia on toki, kuinka kovaa kritiikkiä isännälle oli järkevää antaa; loppujen lopuksi saturnalia kesti vain ehkäpä seitsemän päivää, kun taas isännän muisti oli usein huomattavasti pitempi.

Keisariajan kirjallisissa lähteissä mainitaan että perhe- ja muiden yhteisöjen sisällä nimitettiin myös niin sanottuja saturnaliajohtajia - saturnalicius princeps. Näiden tehtävänä oli antaa päähänpistojensa mukaan mitä omituisimpia käskyjä, joita oli toteltava: johtaja saattoi käskeä vaikkapa laulamaan ja tanssimaan alasti, kylpemään jäävedessä tai muuta vastaavaa. Johtajuus yleensä arvottiin yhteisöjen sisällä, joten esimerkiksi kotitalouksissa kuninkaaksi saattoi tulla vaikkapa nainen tai orja.

Mitä sitten voimme tietää Saturnalian ja kristillisen joulun suhteesta? Oliko joulu kristillinen ”korvike”, jolla pyrittiin houkuttelemaan vanhan uskonnon kannattajia kristityiksi? Kiistatta joitain yhtymäkohtia juhlilla on. Molemmista juhlista löytyy esimerkiksi lahjojen antamisen perinne, ja jotkut ovat nähneet erityisesti angloamerikkalaisessa kulttuurissa esiintyvät joulukuorot – ovelta ovelle kiertävät, joululauluja esittävät ryhmät – jatkumona roomalaisen saturnalian lauluperinteille. Ovatpa jotkut väittäneet jopa saturnalian aikana valmistettujen ihmisenmuotoisten leivonnaisten liittyvän nykyisiin, jouluna leivottaviin ”nisuäijiin”. Toisaalta lienee melko luonnollista, että roomalaisessa yhteiskunnassa 300- ja 400 –luvuilla, ehkä vielä myöhemminkin, yhtä aikaa voimakkaasti vaikuttaneet perinteet, vanha pakanakulttuuri ja kristinusko, vaikuttivat myös toisiinsa ja tavat sekoittuivat ainakin jossain määrin ilman erityistä tarkoituksellisuutta.

Selvin yhtymäkohta lienee kuitenkin juhlien ajankohta: molemmat sijoittuvat joulukuun loppupuolelle, vuoden pimeimmälle ajanjaksolle. Mietittäessä juhlien ajankohtaa ja sen merkitystä on kuitenkin muistettava, että varhaiskristityille Kristuksen syntymäjuhla ei aluksi ollut likimainkaan vuoden tärkein tapahtuma: kristittyjen vuoden kohokohta oli pääsiäinen. Niinpä joulun ”oikeasta” ajankohdasta ei ollut sopimusta satoihin vuosiin: vaikka lähteet ovat hajanaisia, kaikki viittaa siihen, että Jeesuksen syntymää julistettiin hyvinkin erilaisina ajankohtina ympäri valtakuntaa - jotkut ovat viettäneet sitä keväällä, toiset syksyllä. Ensimmäinen päivämäärä, joka on saanut edes jossain määrin laajempaa kannatusta kristittyjen ”yleiseksi” joulujuhlaksi, on 6. tammikuuta eli loppiainen. Ensimmäinen suhteellisen varma viittaus nykyiseen joulun ajankohtaan, eli joulukuun 25 päivään Kristuksen syntymäjuhlana on puolestaan niin sanottu Filocaluksen kalenteri vuodelta 354 jaa.

Tämä rikkaalle Valentius-nimiselle kristitylle tehty kalenteri oli jaettu teemoittain eri osiin, jotka listasivat tärkeinä pidettyjä kalenterivuoden päiviä. Yksi kalenterin osista sisälsi luettelon marttyyrien muistopäivistä; heti kyseisen osan alussa näkyy teksti: VIII kal. ian. natus christus in betleem iudae – ”kahdeksas päivä ennen tammikuun kalendaeta (ensimmäistä päivää) Kristuksen syntymä Juudean Betlehemissä”. 300-luvun puolivälistä lähtien joulu siis alkaa vakiintua lähemmäs saturnaliaa – ei kuitenkaan sen kanssa päällekkäin. Saturnaliahan loppui virallisesti jo viimeistään 23. joulukuuta, joskus vieläkin aikaisemmin (19. tai 21. päivä).

Toinen mielenkiintoinen seikka on, että vaikka saturnalia lopulta hävisi kalenterista kristinuskon päästyä niskan päälle, säilyi ainakin Bysantissa sen paikalla yhä eräänlainen korvaava karnevaali, brumalia. Tämä niin ikään jo esikristillisellä ajalla vietetty juhla oli kuukauden verran (24.11.–24.12.) kestänyt jakso, jonka saturnalia oli mahdollisesti huipentanut.

Brumaliasta tiedetään huomattavasti vähemmän kuin saturnaliasta, mutta kaikki viittaa siihen, että ainakin syöminen, juominen ja yleinen hauskanpito kuuluivat asiaan – tosin ehkäpä vaatimattomammassa mitassa kuin saturnalian aikana. Joka tapauksessa brumalia säilytti paikkansa melko pitkään - kristityn keisari Justinianuksen tiedetään viettäneen juhlaa 500-luvun puolivälissä, ja Itä-Roomassa se säilyi vähintään 900-luvulle saakka. Siksi kristillinen joulu ei välttämättä ollut ainakaan ainoa korvaava rituaali saturnalian vieton loppumisen jälkeen.

Toinen roomalaisen kalenterin ei-kristillinen juhlapäivä, joka on nähty saturnalian tapaan joulun ”edeltäjäksi”, oli voittamattoman auringon, Sol Invictuksen, syntymäpäivä joulukuun lopulla. Kuten saturnalian suhteen, myös tässä tapauksessa joulu on joskus nähty kristillisenä vastineena suositulle pakanajuhlalle. Mitä tulee juhlan suhteeseen kristilliseen jouluun, Sol invictuksen syntymäpäivä on kuitenkin saturnaliaakin ongelmallisempi tapaus.

Auringonjumala oli tunnettu Roomassa jo kaikkein muinaisimmista ajoista lähtien, mutta sen merkitys ei ilmeisesti ollut erityisen suuri varhaisimpien vuosisatojen aikana. Aluksi jumala tunnettiin nimellä Sol Indiges, mutta myöhemmin sen korvasi Sol Invictus, voittamaton aurinko.

Sol Invictuksen merkitys alkoi voimistua Roomassa 100-luvulta alkaen, ja varsinkin 200-luku oli auringonjumalalle menestyksen aikaa. Erityisesti 270-luvulla hallinnut keisari Aurelianus suosi kulttia voimakkaasti, rakentaen jumalalle uuden temppelin Roomaan ja määräten hänen kunniakseen vietettäväksi uudet kisat, ludi Solis, joka neljäs vuosi.

Auringonjumalan kunniaksi vietettyjä juhlia tunnetaan Rooman keisariajalta muutamia. Ajallisesti nämä sijoittuvat elokuun alku- ja loppupuolelle sekä joulukuun 11. päivään. Lisäksi Aurelianuksen perustamat kisat lienee järjestetty lokakuun 19.–22. välisenä aikana. Sen sijaan joulukuun loppupuolelta ei tunneta viittauksia auringonjumalan juhlintaan ennen 300-luvun puoltaväliä: jo aiemmin mainittu Filocaluksen kalenteri mainitsee 25. joulukuuta kohdalla sanat natalis invicti, voittamattoman syntymäpäivä. On yleisesti oletettu että tämä viittaisi auringonjumalaan, joskaan täyttä varmuutta asiasta ei ole – kalenteri ei mainitse noiden kahden sanan lisäksi asiasta mitään muuta. Periaatteessa siis ei ole täyttä varmuutta, kumpi käsitys kyseisestä päivämäärästä on varhaisempi – käsitettiinkö 25.12. ensin Jeesuksen vai auringonjumalan syntymäpäiväksi.

Filocaluksen kalenterin lisäksi ainoa lähde, joka suunnilleen samoihin aikoihin viittaa joulukuun loppupuoleen auringonjumalan juhlana, on keisari Julianus. Viimeisenä pakanallisena keisarina hän kirjoitti hymnin auringolle vuonna 363, jossa viittaa heti saturnalian jälkeen pidettyyn auringonjumalan juhlaan. Tämäkään ei toki anna suoraa vastausta siihen, oliko joulu auringonjumalan syntymäpäivän korvike – periaatteessa on mahdollista, että Julianus ja muut kristinuskoa vastaan kamppailleet perinteisen uskonnon edustajat halusivat voimistaa otettaan luomalla vielä tuossa vaiheessa varsin vahvan pakanallisen Sol Invictus –jumalan ympärille uuden juhlapäivän kristinuskon joulun vastapainoksi.

Paljon tulkinnanvaraisuutta siis liittyy saturnalian, auringonjumalan syntymäpäivän ja varhaiskristillisen joulun suhteiden arvoitukseen. On toki täysin mahdollista että kristityt halusivat nostaa joulun perinteisten joulukuun juhlien kilpailijaksi, mutta epävarmuutta näihinkin väitteisiin sisältyy.

Erään teorian esitti vuonna 2000 kardinaali Joseph Ratzinger, joka tunnetaan nykyään nimellä Benedictus XVI. Kirjoituksessaan tuleva paavi haastoi (myös kristillisissä piireissä laajalti hyväksytyn) käsityksen siitä, että pakanalliset juhlat olisivat vaikuttaneet joulun sijoittamiseen joulukuun 25. päivän kohdalle. Ratzingerin mukaan joulun viettäminen tuona päivämääränä johtui yksinkertaisesti siitä, että perimätiedon mukaan Marialle ilmoitettiin hänen raskaudestaan 25. maaliskuuta – siis tuona päivänä Maria ”sikisi pyhästä hengestä”, kuten on tapana sanoa. Siten olisi ollut loogista että Kristuksen syntymäpäivää alettiin viettää tasan yhdeksän kuukautta tuon tapahtuman jälkeen.