Elokuvaohjaaja Härö ja ”historiankirjoituksen” mysteeri

Mikko Pollari
Kirjoittaja on historian jatko-opiskelija Tampereen yliopistossa

Alustus! Lauantain 3.11. Helsingin Sanomissa ilmestyi Veli-Pekka Lehtosen artikkeli ”Elokuvaohjaaja Härö ja kuolemanlaivan mysteeri”. Juttu esittelee Klaus Härön vireillä olevaa elokuvaa Ei koskaan yksin – Nie allein, jossa Härö aikoo käsitellä Suomesta Saksaan marraskuussa 1942 luovutettujen juutalaisten kohtaloja.

Lehtonen kertoo jo pitkään hautuneen hankkeen muodostuneen Härölle henkilökohtaiseksi missioksi. Hän tahtoo kertoa Suomesta Saksaan laivattujen juutalaisten tarinan, koska aiemmista sitä koskevista kuvauksista on jäänyt puuttumaan jotain: ”[v]irallisen historiankirjoituksen selitykset eivät tunnu vastaavan Härön kaikkiin kysymyksiin aiheesta”, kirjoittaa Lehtonen.

Eipä siinä mitään. Luovutusepisodi ei varmastikaan ole tyhjentynyt esimerkiksi jutussa mainittuun Elina Sanan kirjaan Kuoleman laiva. Tutkimusta, joka vastaisi kaikkiin Häröä vaivaaviin kysymyksiin, tuskin voikaan tehdä kukaan muu kuin Härö itse.

Se, mikä sitaatissa sattuu silmään, on Lehtosen käyttämä muotoilu ”virallinen historiankirjoitus”.

Käsi ylös, kuka edustaa virallista historiankirjoitusta?

Entä tietääkö joku, missä instituutissa nämä viralliset historiankirjoittajat piilevät?

Oletan, että yhtään kättä ei nouse. Se onkin hyvä ja oikein, koska molemmat ovat vitsikkäiksi tarkoitettuja kompakysymyksiä. ”Virallinen historiankirjoitus” on käsite, jolla viitataan olemattomaan asiaan.

Toisaalta, kysymysten kohdalla saattaa kuitenkin tuntua myös kiusallista mielihalua viitata. Tämä kutina johtuu siitä, että suurin osa esimerkiksi HS:n lukijoista kyllä tietää suurin piirtein, mitä ”virallisella historiankirjoituksella” tarkoitetaan. Sitä myös osataan käyttää sujuvasti, kuten Matti Patana osoittaa Härö-artikkelia ruotivassa mielipidekirjoituksessaan (Luovutettuja juutalaisia ei saa unohtaa. HS 8.11.2012).

Eri asia on sitten se, olisiko käsitteen käyttäminen aina ihan välttämätöntä.

”Historiankirjoitus” ja ”elokuvantekijä” menneisyydestä kertomisen kentällä

Eikä siinä kaikki. Häröä koskevassa jutussa myös käytetään ”historiankirjoitusta” ”virallisen historiankirjoituksen” synonyyminä. Ongelmallista tämä on jo siksi, että kenenkään ei ehkä tarvitse ottaa ”virallista historiankirjoitusta” koskevia haukkuja itseensä, mutta ulotettaessa sen synnit – hieman syntisenä se nimittäin esitetään – koskemaan myös ”historiankirjoitusta”, joku voi jo vähän pahastuakin. Esimerkiksi minä.

Härö-artikkelissa onkin häiritsevää se, millainen käsitys historiankirjoituksesta sen kautta välittyy. Siitä kertovat paljon sekä ”virallisen historiankirjoituksen” käsitteen esiintyminen että sille ja ”historiankirjoitukselle” annettu merkitys. Erityisesti käsitteiden käyttö kertoo siitä, että kummankaan sisältöä ei ole tekstin syntyprosessin aikana kauheasti mietitty.

Miten siis ”virallinen historiankirjoitus” ja ”historiankirjoitus” Lehtosen jutussa esitetään ja mitä niillä tehdään?

Lyhyesti sanoen, käsitteiden tehtävä on toimia apuvälineinä Härön työn alueen ja sen merkityksen luonnehtimisessa. Härön työn juju siis määritellään suhteessa näihin käsitteisiin, seuraavalla tavalla:

Härö itse luokitellaan käsitteellä ”elokuvantekijä”, jonka rooli menneisyydestä kertomisessa on ”täyttää historiankirjoituksen jättämät aukot”. Toisin kuin ”historiankirjoitus”, elokuvantekijä Härö ”etsii jotain suurempaa”. Tutkimalla juutalaisten kohtaloa hän selvittää itselleen sitä, mistä hänen arvomaailmansa kumpuaa.

Jutun mukaan sekä ”elokuvantekijä” että ”historiankirjoitus” toimivat siis samalla menneisyydestä kertomisen kentällä, jossa molemmilla on omat, toisistaan poikkeavat ja toisiaan täydentävät tehtävänsä. Hieman karrikoiden ilmaistuna juttu välittää seuraavanlaisen kuvan: ”elokuvantekijän” työtä luonnehtii inhimillinen ja itsereflektiivinen, ihmisen kokoinen näkökulma menneisyyteen; ”historiankirjoitus” taas tarkoittaa kliinistä, etäältä tarkkailevaa tutkimusta, joka ei todella pureudu historian rattaissa rutistuvaan ihmiseen.

Tämä kuva ”historiankirjoituksesta” on tuttu ja paljon käytetty stereotypia, joka nojaa yhtä lailla ikiaikaiseen käsitykseen ”objektiivisen” tieteen ja ”subjektiivisen” taiteen välisestä peruserosta. Jutussa yleistyksen käytön syy lienee siinä, että siihen turvautumalla historian esittämisen eri muodoista ja erityisesti Härön elokuvasta puhuminen helpottuu. Samalla kuitenkin, rumasti sanoen, todellisuus vähän vääristyy.

Historiantutkimus muuttuu – muuttuuko ”historiankirjoitus”?

Ongelman ydin on siinä, että jutussa esiintyvä historiankirjoituskäsitys kuvaa huonosti ”historiankirjoituksen” käsitteen alle mahtuvan toiminnan monimuotoista luonnetta. Miten kyseiseen käsitykseen suhteutuu vaikkapa historiatieteen piirissä jo vuosikausia kasvussa ollut innostus biografiseen lähestymistapaan, jolle luonteenomaista on juuri Härön elokuvan kaltainen kiinnostus historian rakenteissa piileviin ihmisiin, heidän henkilökohtaisiin tarinoihinsa, tulkintoihinsa ja kokemuksiinsa, ja myös tutkimuksen subjektiivisuuden avoin myöntäminen (ks. esim. Sulkunen 1995, Leskelä-Kärki 2006 tai Suodenjoki 2010)?

Voisikin ehkä sanoa, että sillä välin kun todellisuus, tässä tapauksessa historian tutkimisen ja esittämisen tavat, on alituisessa muutoksessa, sitä koskevilla yleistyksillä näyttää olevan taipumus jähmettyä. Härö-artikkelin välittämä käsitys historiankirjoituksesta on yksinkertaistus, jolla ei ole juurikaan tekemistä esimerkiksi akateemisen historiantutkimuksen nykykäytäntöjen kanssa. Ongelmallista jutussa onkin se, että se antaa lisää elinvoimaa historiantutkimusta ja tieteen tekemistä koskeville luutuneille ennakko-oletuksille.

Ymmärrän hyvin, että Lehtosen tekstin tarkoitus on esitellä Härön elokuvaa, eikä tutustuttaa lukijaa historiankirjoittamisen nykytuuliin. Sanomalehtiartikkelin puitteissa ei varmasti ole myöskään tilaa tai aikaa pohtia kaikkea loppuun asti – varsinkaan, jos asian tarkempi pohtiminen ei tule edes mieleen.

Siksi voikin olla, että ripittämisen sijaan nyt on hyvä hetki harjoittaa hieman itsetutkiskelua. Olisivatko ”historiankirjoituksen” edustajat ehkä osaltaan vastuussa siitä, että ”virallisen historiankirjoituksen” tai ”historiankirjoituksen” käsitteitä voidaan edelleen käyttää tähän tapaan ilman, että hälytyskellot alkavat soida? Tulisiko tutkijoiden pohtia, mitä olisi tehtävissä historiankirjoitusta koskevien yleistysten ja niistä johdettujen vastakkainasettelujen purkamiseksi?

Lähteet:

Leskelä-Kärki, Maarit: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä 1898–1956. SKS, Helsinki 2006.

Sulkunen, Irma: Mandi Granfelt ja kutsumusten ristiriita. Hanki ja Jää, Helsinki 1995.

Suodenjoki, Sami: Kuriton suutari ja kiistämisen rajat. Työväenliikkeen läpimurto hämäläisessä maalaisyhteisössä 1899–1909. SKS, Helsinki 2010.

 

Alustuksessa käsitelty artikkeli ja siitä käytyä keskustelua:

Lehtonen, Veli-Pekka: Elokuvaohjaaja Härö ja kuolemanlaivan mysteeri. HS 3.11.2012.

Patana, Matti: Luovutettuja juutalaisia ei saa unohtaa. HS 8.11.2012.

Koskimies, Kai: Juutalaisten luovutus oli sota-ajan detalji. HS 9.11.2012

Silvennoinen, Oula & Muir, Simo: Suomesta karkotettujen juutalaisten lukumäärää ei ole syytä vähätellä. HS 13.11.2012

Alustukseen liittyvää kirjallisuutta:

Leskelä-Kärki, Maarit: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä 1898–1956. SKS, Helsinki 2006.

Smolar, Roni: Setä Stiller : Valpon ja Gestapon välissä. Otava, Helsinki 2003.

Sulkunen, Irma: Mandi Granfelt ja kutsumusten ristiriita. Hanki ja Jää, Helsinki 1995.

Suodenjoki, Sami: Kuriton suutari ja kiistämisen rajat. Työväenliikkeen läpimurto hämäläisessä maalaisyhteisössä 1899–1909. SKS, Helsinki 2010.

Suominen (myöh. Sana), Elina: Kuoleman laiva s/s Hohenhörn. Juutalaispakolaisten kohtalo Suomessa. WSOY, Helsinki 1979.