Elinkeinoelämä yhteiskunnallisena vallankäyttäjänä 1970-luvulla

Ville Okkonen
Kirjoittaja on poliittisen historian jatko-opiskelija Turun yliopistossa

Alustus! Aina aika-ajoin julkisuudessa keskustellaan taloudellisen vaikutusvallan ja demokraattisen päätöksentekojärjestelmän suhteesta. Kysymys on silloin siitä, antaako omistaminen – tai tarkemmin sanottuna taloudellisten resurssien kasautuminen yksityishenkilöille – poliittista valtaa ylitse muiden. Kyse voi olla taloudellisesta ”arvovaltavaikuttamisesta” tai poliittisluontoisten projektien käynnistämisestä taloudellisten resurssien avulla. Suomen lähihistoriasta löytyy useita esimerkkejä taloudellisten voimien poliittisesta aktivoitumisesta. Tämän kirjoituksen fokus on 1970-luvussa.

Elinkeinoelämän etujärjestöt tehostivat poliittista toimintaansa 1970-luvun alussa uudistamalla Taloudellisen Tiedotustoimiston (1971) organisaatiota ja perustamalla Elinkeinoelämän valtuuskunnan (1974). Tarkoituksena oli vastata poliittisiin paineisiin, jotka seurasivat Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) ja Sosialidemokraattisen puolueen (SDP) yhteistyöedellytysten paranemisesta, elinkeinoelämän yhteiskunnallisen sääntelyn voimistumisesta ja julkisyhteisövaltaisen hyvinvointivaltion rakentamisesta.

Vaikka yhteiskunnan syvärakenteiden tasolla oli alkanut selvä painopisteen siirtymä oikealle, siis yksityiselle elinkeinoelämälle mieleiseen suuntaan, meneillään ollut valtiosääntöuudistushanke, Yleisradion valpas informaatiopolitiikka ja vasemmistoenemmistöisen eduskunnan hypoteettiset toteutumismahdollisuudet motivoivat oikeistovoimia tehostamaan järjestäytymistään. Vuoden 1972 eduskuntavaaleissa SDP sai kolme lisäpaikkaa ja SKDL yhden. SDP-vetoisen punamultahallituspolitiikan käynnistyessä vasemmistolla oli eduskunnassa 92 edustajaa. Muutos oli merkittävä, kun peilataan vuoden 1966 eduskuntavaalien tulokseen, jolloin vasemmisto oli saanut 103 paikkaa. Silti tulevaisuus oli vielä avoin.

Heti perustamisestaan lähtien EVA:n toiminta ja tarkoitus herättivät kysymyksiä. Ihmetystä ja epäluuloja lisäsi ehdottomasti toiminnasta ulospäin annettu poliittisesti hyvin tarkoituksenmukaiselta vaikuttava kuva. Vasemmistolaisissa puheenvuoroissa lähdettiin siitä, etteivät työnantajat kertoneet aktivoitumisestaan aivan kaikkea ja että toiminta kytkeytyi oikeistopuolueiden operatiiviseen hajaannukseen sekä vaalipropagandan masinoimiseen. Vaikka voimakkaat poliittiset jännitteet ja yhteiskunnallisen kehityksen ristiriidat olivat selvä tausta EVA:n perustamiselle, valtuuskunnan johto omaksui taitavan tavan pärjätä julkisuudessa: kiistämisen periaatteen. Kysymykset, kuten rahoittiko ja organisoiko EVA yhteiskunnallista ja puoluepoliittista toimintaa ja oliko EVA rahoittajiensa etujärjestö vai puolueettoman yhteiskunnallisen keskustelun käynnistäjä, herättivät kiivasta aikalaiskeskustelua – mutta painotetusti vasemmistolehdistössä. Toisaalta asioista oli vain vihiä. Jossain määrin keskustelu jatkuu yhä eri historianesityksissä.

EVA:n ensimmäiseksi toimitusjohtajaksi noussut Max Jakobson sopi taitavana sanankäyttäjänä ”poliittisesti neutraaliin” profiiliin. Kansallisbiografiassa Jakobsonin kohdalla mainitaan, että EVA oli ”talouselämän järjestöjen yhteistyöelin, jonka tehtävänä oli herätellä menneisyyteen ankkuroituneita poliitikkoja uudella tiedolla ja valistaa kansalaisia” ja että ”keskusteluyhteys toimi paremmin sosialidemokraattien kuin kokoomuksen suuntaan.” On totta, että EVA:n johto kävi keskusteluja SDP:n johdon eli pääministeripuolueen edustajien ja Suomen Pankin sosialidemokraattisen pääjohtajan Mauno Koiviston kanssa. Kyse ei kuitenkaan ollut ristiriidattomuuden eleestä, päinvastoin. Kyse oli kontaktin ottamisesta.

Valtuuskunnan rooli 1970-luvun poliittisissa asetelmissa oli konkreettisesti rakentava lähinnä ei-sosialistisen yhteistyön suuntaan. Kyse ei ollut vain osallistumisesta ”markkinatalouden elvyttämiseen, moniarvoisuuden vaalimiseen ja laaja-alaiseen konsensuspolitiikkaan”, kuten Jukka Tarkka kotisivuillaan EVA:n toimintaa määrittelee. EVA, samoin kuin sen rahoittamat Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki ja Vapaan koulutuksen tuki -säätiöt, sitoutuivat elinkeinoelämän etujen edistämiseen eri yhteiskunnan sektoreilla ja poliittisten voimasuhteiden muuttamiseen oikeistolle edulliseksi. Ne suuntautuivat vasemmistoa vastaan, ja aktivoitumisella oli konkreettisia eli hyvin selvästi ilmaistuja vero- ja yhteiskuntapoliittisia tavoitteita, nimenomaan vallitsevan vasemmistokeskustalaisen politiikkatrendin haastamiseksi.

Syy työnantajajärjestöjen poliittiselle aktivoitumiselle oli yhteiskunnan perusrakenteiden muutoksessa, nimittäin vasemmistokeskustalaisessa hyvinvointivaltiossa ja poliittisten voimasuhteiden, porvarillisesta perspektiivistä kielteiseksi tulkitussa kehityskulussa. Oikeiston ja työnantajien näkökulmasta SDP:n ja SKDL:n parantuneet suhteet lisäsivät vasemmistoenemmistöisen eduskunnan ja kauaskantoisten periaateratkaisujen riskiä. Koska työväenpuolueiden aatteellis-poliittiset ristiriidat olivat laantuneet, ja vieläpä SDP:n vasemmistolaistuessa ja kommunistien ”oikeistolaistuessa”, oli olemassa aikaisempaan nähden paremmat edellytykset elinkeinoelämän sääntelyn voimistamiseksi ja enemmistöparlamentarismin edistämiseksi.

Ilmassa oli viitteitä, että työväenpuolueiden joukkovoima ajaisi esimerkiksi rahoituslaitosten osittaista sosialisoimista. Eheytymiskehityksestä huolimatta vuonna 1972 aloittanut punamultahallitus päättyi ennenaikaiseen hajoamiseen kesällä 1975 ja talouselämän vaikeudet alkoivat haastaa vasemmistolaisen politiikan edellytyksiä. Vuodesta 1973 lähtien öljynhinta kuusinkertaistui muutamassa vuodessa, ja se pakotti julkisen vallan jarruttamaan menojaan.

Vasemmistokeskustalaiset uudistukset, joista asteittain muodostui pohjoismainen hyvinvointivaltio, lisäsivät julkisia kulutusmenoja koulutuksessa, terveydenhuollossa ja sosiaaliturvassa. Elinkeinoelämän aktivoituminen perustui sille ajatukselle, että vasemmiston sosiaalireformistiset, yhteiskuntajärjestelmän tasolla ”kumoukselliset” tavoitteet edesauttoivat julkishallinnon punertumista, taloudellisen aktiviteetin painottumista valtiolle ja kunnille (ja siten poliitikoille) ja yleisesti tuloverotuksen kasvua. Omistusoikeudellisista syistä antikommunistisen asenteen omaksuneet katsoivat, että Suomesta tehtiin sosialistista ja laajemmalla pohjalla kuin koskaan aikaisemmin.

Täytyy muistaa, että aina sisällissodan jälkeisistä ajoista lähtien antikommunistisen ajattelun peruslähtökohtia ovat olleet väittämät, että ”kommunistit pyrkivät aina vallankumoukseen” ja että kommunistit ovat haluttomia sitoutumaan demokraattiseen päätöksentekojärjestelmään, paitsi ”taktisista syistä”. Voimallisimmin tällaista ajattelua popularisoi 1950-, 1960- ja 1970-luvuilla Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiö. Konkreettisesti ajatus demokraattisesta sosialismista merkitsi kuitenkin kamppailua julkisyhteisöjen BKT-osuudesta, valtion yritystoiminnasta, koulujärjestelmän yhteiskuntapoliittisista tehtävistä, keskusvirastojen miehityksestä, omaisuudenturvan tulkinnasta ja valtiosääntöuudistuksesta. Tässä kamppailussa EVA tuli selvästi ja tietoisesti oikealta.

Vaikka vasemmistovastaisen järjestötoiminnan historia ulottuu huomattavasti 1970-lukua pidemmälle, EVA:n aktivoituminen merkitsi resurssipohjansa laajuuden vuoksi uudenlaista otetta työhön. Lisäksi, kun aikaisemmin hajotustyö oli tarkoittanut kiilan iskemistä kommunistien ja SDP:n välille, tai kommunistien sisäisen jaon voimistamiseksi, niin nyt kriittinen raja kulki Euroopan talousalueen sopimuksesta käydyn taistelun mukaisesti SDP:n sisällä. Käytännöntasolla EVA:n toiminta kuitenkin suuntautui ei-sosialistisen puolue- ja järjestökentän tukemiseen, ei aseveliyhteistyöhön.

Vanha antikommunistisesti suuntautunut jyrkän linjan asevelisiipi ei nauttinut vahvaa asemaa SDP:ssa, ja se käytti voimavarojaan lähinnä työväenpuolueiden yhteisten tavoitteiden julkiseen kompromettoimiseen. Tästä näkyvimpänä esimerkkinä oli entinen SDP:n puoluesihteeri, Uudenmaan läänin maaherranakin käväissyt Kaarlo Pitsinki. Oikeistososialidemokraatit olivat marginaalisesti tai eivät ollenkaan edustettuina EVA:n rahoittamassa järjestökentässä. Syy on selvä: oikeistopuolueiden yhteistyötä tukemalla ja vasemmiston yhtenäisyyttä hajottamalla EVA toteutti keskeistä tavoitettaan, poliittisten voimasuhteiden muuttamista ei-sosialistisiksi. EVA:n suomenkielisessä Wikipedia-artikkelissa (20.9.2012) valtuuskunnan väitetään puolustaneen ”läntistä markkinatalousmallia Neuvostoliiton tarjoamaa mallia vastaan.” Totuudenmukaisempi kuva kuitenkin on, että Suomessa kamppailtiin pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta.

Keskustelu 1970-luvun politiikasta on myös tämän päivän poliittista todellisuutta. Jaakko Aho, joka toimi EVA:n rahoittaman Vapaan koulutuksen tukisäätiön toiminnanjohtajana, totesi vuonna 2010 pidetyssä Suomen Kouluhistoriallisen Seuran seminaaritilaisuudessa seuraavasti: ”Suomi oli ja on länsimainen demokraattisesti hallittu maa. Äänestämällä maata ei sosialistiseksi olisi voitu saada. Oli kuitenkin havaittavissa, että yhteiskunnassa toimi voimia, jotka tulisivat pyrkimään siihen joko poliittisella painostuksella tai väkivalloin kansainvälistä tilannetta hyväksi käyttäen.” Itse asiassa perinteinen oikeisto ja työnantajat nimenomaan ajattelivat, että Suomi voitiin vasemmistokeskustalaisella sosiaalireformismilla muuttaa sosialistiseksi. Se motivoi toimimaan.

Väljässä merkityksessä sosialismi tarkoitti julkisyhteisövaltaisuutta, talouselämän sääntelyä, eri yhteiskunnan sektoreiden demokratisoimista, määräenemmistöparlamentarismia ja yhtenäiskoulujärjestelmää, siis enemmistövaltaa harvainvallan sijaan. Vaikka kylmän sodan oloissa kamppailu yhteiskuntajärjestyksestä – kuten mikä tahansa muukin ilmiö – sai ulkopoliittisia leimoja, kyse oli Suomen sisäisestä ilmiöstä. Sitä paitsi luokkayhteiskunnalle suurin ja realistisin uhka tuli lännestä, Olof Palmen sosialidemokraattisesta Ruotsista.

EVA operoi hyvin vähän ulkopoliittisten kysymysten parissa, eikä oikein mikään viittaa siihen, että elinkeinoelämän johtohenkilöt pitivät vasemmistokeskustalaisia (tai kommunistisia) yhteiskunnan uudistajia aidosti ”viidentenä kolonnana”. Veikko Puskalan (sos. dem.) epävirallinen tiedustelupalvelu tosin sellaisia tuotti. Keskeisempää kuitenkin oli reformien sisäpoliittinen merkitys ja vaikutus yhteiskuntajärjestelmään sekä omaisuudenturvaan. Työnantajien aktivoitumisessa poliittiseen taisteluun ei siis ollut kyse valtiollisen vaan elinkeinoelämän itsenäisyyden puolustamisesta. Toisaalta 1970-luvun lopun taloudelliset ongelmat merkitsivät reaalista ongelmaa valtakunnan tasolla. Pääuhka oli silti pohjoismainen, ruotsalaisilta esikuvilta vaikutteita ottanut uudistusinto, tai tarkemmin sen laajapohjaisempi, kommunistisilla ja keskustaoikeistolaisilla näkemyksillä täydennetty poliittinen rintama.

Tietysti myös ulkopoliittisten tekijöiden muutos, kuten sotilasjunttien ja oikeistodiktatuurien luhistuminen Portugalissa (1974), Espanjassa (1975) ja Kreikassa (1974) herättivät huolta kommunismin jalansijan voimistumisesta Euroopassa. Tulkinnanvaraisen ”vasemmistovaaran” riskiä lisäsi vuonna 1973 puhjennut öljykriisi, joka runteli läntisiä teollisuusmaita ja jonka pelättiin lisäävän tyytymättömyyttä ja vasemmistopainetta. Toisin kuitenkin kävi: oikeisto eteni kaikkialla Euroopassa ja julkisen talouden sekä talouden sääntelyn ajojahti voimistuivat. ”Kapitalismin kriisi” satoi niin sanotusti oikeiston laariin.

1970-luvun puolivälissä tilanne näytti Suomessa kuitenkin toiselta. Kukaan ei saattanut tukeutua jälkiviisauden suloiseen sädekehään. Vielä syksyn 1975 eduskuntavaaleissa SKDL säilytti kolmen paikan lisäyksellään asemansa eduskunnan toiseksi suurimpana puolueena (40 paikkaa). SDP menetti yhden paikan, mutta säilyi 54 paikallaan selvästi suurimpana puolueena. On vaikea arvioida, mikä rooli elinkeinoelämän etujärjestökentän organisoimalla ja rahoittamalla toiminnalla oli voimasuhteiden ja yleisten asenteiden kehitykseen. Yhteiskunta muutti toimihenkilövaltaisemmaksi ja työtaisteluiden poliittiset tunnukset vaihtuivat. Koulujärjestelmä ja muut yhteiskunnan sosiaalistavat instituutiot näyttelivät keskeistä osaa elinkeinoelämän yhteiskunnallisessa aktivoitumisessa.

Huomattavilla taloudellisilla resursseilla yritettiin vaikuttaa kansalaisten politiikkaa, taloutta ja yhteiskuntaa koskeviin käsityksiin ja julkisiin instituutioihin. Projektia tukivat myös EVA:n (ja esimerkiksi SYT:n ja VKTS:n) ylläpitämät lehdistöyhteydet. Viimekädessä elinkeinoelämän aktivoitumisessa oli kyse intellektuaalisten, poliittisten ja taloudellisten resurssien yhteen kietomisesta ja siten valtakunnan asioihin, poliittisiin päättäjiin, virkamiehiin ja kansalaisiin vaikuttamisesta. Samalla tämä vaikuttaminen kiistettiin julkisuudessa.