Alustus! Hoivan haaste

Liina Sointu
Kirjoittaja on sosiaalipolitiikan jatko-opiskelija ja tutkija Tampereen yliopistossa

Otsikon sanaparista – hoivan haaste – tulee ehkä ensimmäiseksi mieleen väsymiseenkin asti toisteltu huoli väestön ikääntymisestä ja hoivapalvelujen järjestämisestä. Syksyn 2012 kuntavaalien alla vanhushoiva on mielipidetiedustelujen mukaan kansalaisten tärkeimpänä pitämä teema. Myös valmisteilla oleva vanhuspalvelulaki on herättänyt paljon keskustelua, etenkin mitä tulee hoitohenkilökunnan määrän lakisääteisyyteen.

Kaiken kaikkiaan vanhushoivan ajankohtainen kysymys on, miten järjestää hoiva yhteiskunnallisesti oikeudenmukaisella tavalla ajassa, jossa julkinen vastuu vanhusten hoivasta on pikemminkin kaventumassa kuin kasvamassa.

Alustuksellani pyrin nostamaan esiin joitain tämä kysymyksen kannalta olennaisia näkökohtia. Teen tämän pohtimalla sitä, mistä hoivassa oikeastaan on kysymys. Väitän, että vanhushoivapolitiikkaa tulisi suunnata enemmän hoivan omilla ehdoilla, siitä käsin, minkä voisi sanoa olevan hoivan ydintä. Ajatuksenani nimittäin on, että vaikka hoiva saa erilaisia muotoja erilaisissa tilanteissa ja konteksteissa, hoivassa on kuitenkin pohjimmiltaan jotain jaettua ja yhteistä - olipa kyse sitten omaishoivasta tai ammattimaisesta hoivasta kotihoidossa, palvelutalossa tai vanhainkodissa.

Yhteistä kaikelle hoivalle on se läsnäolo, jota konkreettisissa hoivakohtaamisissa tarvitaan ja jota hoiva tuottaa. Läsnäolosta käsin katsottuna avautuu näkökulma, joka haastaa vallitsevaa vanhushoivapolitiikka. Alustuksessani käsittelen tätä haastetta keskittyen kahteen erilaiseen hoivan ympäristöön: ammattimaiseen hoivaan ja omaishoivaan.

Vallitsevan vanhushoivapolitiikan haastaminen on tärkeää, sillä se käy parhaillaan läpi muutosta, jonka seuraukset vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen. Sosiaalipolitiikan tutkijat ovat lähestyneet muutosta kiinnittämällä huomiota julkisen vastuun kapenemiseen sekä yksityisten toimijoiden esiinmarssiin.

Samalla kun hoivaa on markkinoistettu, on myös perheen vastuun arveltu kasvaneen. Omaishoidon tukea onkin tarkoitus kehittää yhtenä vanhojen ihmisten pitkäaikaishoivan muotona, linjataan Sosiaali- ja terveysministeriön Ikäihmisten palvelujen laatusuosituksessa.

Julkista vastuuta on purettu jopa siinä määrin, että sosiaalipolitiikan tutkijat Anneli Anttonen, Liisa Häikiö ja Lina Van Aerschot pitävät mahdollisena koko pohjoismaisen ja suomalaisen hyvinvointivaltion – sellaisena kuin sen tunnemme: universaalina ja kansalaisten keskinäiseen tasa-arvoon pyrkivänä – olevan muutoksessa kohti mallia, jossa yksilöt ja perheet kantavat vastuun siellä, missä markkinat epäonnistuvat.[1][2]

Hoivasta on nopeaa tahtia tullut voittoa tavoittelevien yritysten liiketoimintaa, jossa julkisen rooli on toimia välittäjänä ja valvojana. Jotta tämä olisi mahdollista, on hoivaa voitava systemaattisesti mitata, hallinnoida ja hinnoitella. Hoiva pilkotaan tuotteiksi tai hoivasuoritteiksi. Ehkä selkein esimerkki tästä löytyy kotihoidon puolelta.

Kun vielä 1980-luvulla kotona asuvan vanhan ihmisen luona kävivät viikosta toiseen lähestulkoon samat kunnallisessa kotihoitoyksikössä työskentelevät ihmiset, on kotiin tuleva hoiva nyt suurelta osin hajautettu eri tuottajien tarjoamiksi palveluiksi. Viikon aikana kotona voi käydä useita eri ihmisiä, joista kukin vastaa vain omasta tarkasti rajatusta tehtäväalueestaan. Tässä muutoksessa hoiva on ainakin osittain hajonnut.

Nyt jos koskaan on tärkeätä muistaa hoivan muita merkityksiä. Silva Tedren mukaan hoiva voi nimittäin olla myös kriittinen käsite, josta käsin tarkastella yhteiskuntaa ja tuoda esiin muutoin näkymättömiin jääviä yhteiskunnallisia todellisuuksia. Näin sen kautta tulee mahdolliseksi haastaa hallinnollista ajattelutapaa, joka asettaa lähtökohdat hoivan toimijuudelle. Kriittisenä käsitteenä hoiva ohjaa katsomaan arkisia käytäntöjä ja todellisuutta – sitä mitä hoivan tarvitseminen, saaminen ja antaminen käytännössä merkitsevät niiden ihmisten elämässä, jotka tarvitsevat hoivaa tai jotka työskentelevät hoivan parissa. [3]

Hoivaa tarvitaan silloin, kun ihminen ei selviydy tavanomaisista puhtauteen, ravitsemukseen ja liikkumiseen liittyvistä asioista itse, vaan tarvitsee jonkun huolehtimaan perustarpeiden tyydyttämisestä. Perustarpeet ovat luonteeltaan ruumiillisia, mutta sellaisina myös läpeensä kulttuurisia siten, että esimerkiksi puhtaus ja likaisuus voidaan ymmärtää eri tavoin eri aikoina ja paikoissa. Perustarpeisiin kuuluvat myös emotionaaliset ja sosiaaliset tarpeet. Pelkkä fyysisten perustarpeiden tyydyttyminen ei vielä tee elämästä laadultaan kovinkaan hyvää.

Nämä tarpeet ja niihin vastaaminen muodostavat kokonaisvaltaisen kimpun. Tätä kokonaisvaltaisuutta onkin usein korostettu silloin, kun on haluttu erottaa hoivan käsite avun käsitteestä. Lainatakseni jälleen Silva Tedreä, hoiva on kokonaisvaltaista avun saamista ja antamista, jossa vähintään kahden ihmisen oltava yhtä aikaa samassa paikassa. Näin syntyy suhde, jossa toinen ihminen tai toiset ihmiset sitoutustuvat huolehtimaan toisen ihmisen hyvinvoinnista.[4]

Sitoutuminen ilmenee asenteina ja tekoina toista ihmistä kohtaan, vastuun kantamisena toisen ihmisen hyvinvoinnista. Sitoutuminen ei viittaa pelkästään perhesuhteisiin, vaan myös palkkatyökseen hoivaava sitoutuu kantamaan vastuuta toisen hyvinvoinnista. Joskin sitoutumisen aste ja seuraukset ovat ammatillisessa ympäristössä ja perheessä erilaiset. Yhteistä on kuitenkin se, miten hoivasuhde ilmenee konkreettisissa hoivatilanteissa ja kohtaamisissa jonakin, jota voi nimittää läsnäoloksi.

Läsnäolo tarkoittaa sekä konkreettista, maantieteellistä lähellä olemista että tietoisuutta ja asennetta jossa toisen ihmisen tarvitsevuus on ainakin jollain tavalla lähtökohta omalle toiminnalle, tietämiselle ja tuntemiselle. Läsnäolo on keskeinen osa hoivaa, niin keskeinen, että on vaikea kuvitella toista ilman toista.

Läsnäoloa ei saa pyyhittyä pois hoivasta, vaikka se jäisi vaille huomiota palveluja järjestettäessä. Näkymättömänä taitona ja toimintana läsnäolo voi luonnollistua ja sukupuolittua naiselliseksi ominaisuudeksi, josta ei tarvitse maksaa palkkaa. Omaishoivassa läsnäolo puolestaan voi luonnollistua osaksi parisuhdetta tai yhteisen kodin jakamista. Tällöin tuen ja palvelujen tarve jää huomaamatta. Lisäksi, jos läsnäololle ei ole aikaa ja tilaa, voi tällä olla ikäviä seurauksia hoivakohtaamiselle.

Ammatillisessa kontekstissa, olipa kyseessä sitten koti, palvelutalo tai laitos, läsnäolo voi parhaimmillaan olla sitä, että hoivaa antava tunnistaa hoivaa tarvitsevan tarpeet ja vastaa niihin sensitiivisesti, tilanteen vaatimalla tavalla. Ammatikseen hoivaavalle läsnäolo on keskeinen osa hoivatyötä. Se on keino tulla tietoiseksi toisen tarpeista ja siitä, miten niihin kulloinkin parhaiten vastataan. Hoivassa liikutaan usein intiimillä ja haavoittuvalla alueella, sillä kyse on tehtävistä jotka aikuinen ihminen on tavannut koko aikuisikänsä hoitaa itse. Siksi hoivan tarvitseminen on potentiaalisesti häpeää tuottava tilanne, johon voi liittyä tunne elämänhallinnan menettämisestä.

Käytännössä läsnäolo vaatii aikaa: aikaa tutustua, aikaa kohdata ihminen ja tehdä konkreettinen hoivatyö sekä aikaa palautua, jotta kohtaaminen toisen ihmisen kanssa on mahdollinen. Jos aikaa ei ole, joutuu hoivaaja tasapainoilemaan sen kanssa, millaista läsnäoloa hoiva edellyttäisi ja millaiseen olosuhteet antavat hänelle mahdollisuuden. Tällainen tilanne voi olla yhteydessä väkivaltaan ja työuupumiseen, todetaan kanadalais-pohjoismaisessa vanhusten pitkäaikaishoivaa käsittelevässä tutkimuksessa. [5] Hoivaa tarvitsevalle kohtaaminen, jossa sosiaaliset ja emotionaaliset tarpeet jäävät huomiotta, voi olla nöyryyttävä kokemus.

Omaishoivan kontekstissa läsnäolossa on osin kyse samasta asiasta. Siinä läsnäolo on parhaimmillaan sitä, että hoivan antaminen asettuu osaksi arkea tavalla, joka tukee sekä hoivaa tarvitsevan että hoivaajan hyvinvointia. Myös omaishoivassa läsnäolo voi toimia hoivamenetelmänä, mutta ehkä sitäkin enemmän se on olosuhde.

Omaishoivassa, etenkin hoivan osapuolten asuessa yhdessä, läsnäolo voi olla hyvinkin intensiivistä yhdessäoloa. Tällöin läsnäolo voi muuttua kiinni olemiseksi. Tätä metaforaa käyttivät monet tutkimustani varten haastatellut omaishoivaajat. Se viittaa niin intensiiviseen läheisyyteen, että on melkein kasvettu yhteen. Lisäksi kiinniolo viittaa sulkeutumiseen: kotoa voi olla hyvin vaikea päästä lähtemään edes päivittäisille asioille.

Sulkeutuminen voi viitata myös ruumiilliseen kokemukseen: kodin ulkopuolellakin huoli kotona olevasta hoivan tarvitsijasta painaa hoivaajan mielessä ja saa kiirehtimään, jolloin ei ehdi nauttia ympäristöstä eikä avautumaan sille. Lisäksi muistisairauksiin voi toisinaan liittyä aggressiivisuutta, jolloin läsnäoloon voi kuulua varuillaanoloa hoivaajan omankin turvallisuuden takia. [6] Myös omaishoivan kohdalla jatkuva läsnäolo voi johtaa uupumiseen, mikä puolestaan voi olla yhteydessä fyysiseen ja psyykkiseen väkivaltaan.

Omaishoivan palveluita suunniteltaessa tulisikin tunnistaa läsnäolon intensiivisyys, jotta sekä hoivaa tarvitseva että hoivaaja voisivat irrottautua hoivasuhteesta. Tarvitaan palveluja, jotka mahdollistavat erimittaisia taukoja, muutamasta tunnista pidempiin ajanjaksoihin. Omaishoiva tarvitsee onnistuakseen näitä palveluja siksi, että niissä läsnäolo on usein erittäin intensiivistä.

Hoiva haastaa vanhushoivapolitiikkaa huomioimaan hoivaan aina väistämättä jollain tavalla kytkeytyvän läsnäolon ja kokonaisvaltaisuuden. Se haastaa näkemään sekä hoivaa tarvitsevan että hoivaa antavan – olipa tämä sitten ammattihoivaaja tai omaishoivaaja – kokonaisena ihmisenä, jonka hyvinvointi muotoutuu keskinäisissä suhteissa toisiin ihmisiin ja elinympäristöön. Se, millaiseksi nämä suhteet muotoutuvat, on merkityksellistä kaikille hoivan osapuolille.

Yhteiskunnallisten rakenteiden, ei vain vanhushoivapolitiikan vaan kaikkien hoivan kenttää määrittävien sosiaali- , terveys- ja työpolitiikan osa-alueiden tehtävänä on varmistaa se, että läsnäolon potentiaali kääntyy hyvinvoinniksi, ei pahoinvoinniksi. Tämä on hoivan ytimestä vanhushoivapolitiikalle kumpuava haaste.

Lähteet:

[1] Anttonen, Anneli & Häikiö, Liisa (2011) Care ”going market”: Finnish elderly-care policies in transition. Nordic Journal of Social Research vol 2, 1–21.

[2] Häikiö, Liisa; Van Aerschot, Lina & Anttonen, Anneli (2011) Vastuullinen ja valitseva kansalainen: vanhushoivapolitiikan uusi suunta. Yhteiskuntapolitiikka 76 (3), 239–250.

[3] Tedre, Silva (2000) Hoivaa jokapäiväisten toistojen maailmassa. Yhteiskuntapolitiikka 65 (6), 520–526.

[4] Tedre, Silva (2004) Tukisukkahousut sosiaalipolitiikkaan. Inhomaterialistinen hoivatutkimusote. Teoksessa Eeva Jokinen, Marja Kaskisaari & Marita Husso (toim.) Ruumis töihin! Käsite ja käytäntö. Tampere: Vastapaino, 41–64.

[5] Armstrong, Pat; Banerjee, Albert; Szebehely, Marta; Armstrong, Hugh; Daly, Tamara & Lafrance, Stirlig (2009) They Deserve Better. The Long-term Care Experience in Canada and Scandinavia. Ottawa: Canadian Centre for Policy Alternatives.

[6] Sointu, Liina (2011) Läsnäolo hoivan arjessa. Janus 19 (2), 158–173.

 

Alustukseen liittyvää kirjallisuutta:

Anttonen, Anneli; Valokivi, Heli & Zechner, Minna (toim.) (2009) Hoiva: tutkimus, politiikka ja arki. Tampere: Vastapaino.