Alustus! Plagiointi – missä kulkevat rajat?

Reetta Muhonen
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tutkija Tampereen yliopistossa

Suomalaisissa yliopistoissa on päätetty puuttua systemaattisesti opinnäytetöiden plagiointiin. Useat yliopistot ovat jo tehneet päätöksen plagiaatintunnistus-järjestelmän hankkimisesta.

Kenties eniten julkisuutta lähimenneisyydessä saanut plagiointitapaus on ollut entisen kansanedustajan Jari Vilénin pro gradu -opinnäytetyö. Oulun yliopiston selvitysryhmän mukaan vuonna 1989 hyväksytyn tutkielman teksti oli pääosin suoraa lainausta aiemmista teoksista ilman asianmukaisia lähdeviitteitä. Vilén itse on todennut tutkielmaansa kohdistettujen epäilyjen kyseenalaistavan Oulun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan silloisen ohjaus- ja arvostelujärjestelmän. Myös yliopisto arvosteli pro gradun tarkastajia ja tiedekuntaneuvostoa huolimattomasta toiminnasta, tosin katsoi vastuun työstä olevan tekijällään. Maisterintutkintonsa Vilén sai kuitenkin pitää, sillä sen purkamiselle ei löytynyt laillisia perusteita.

Vilénin tapaus on oiva esimerkki plagiarismin kietoutumisesta kysymykseen arviointijärjestelmästä ja sen toimivuudesta.

Opinnäytetöissä yksi olennainen tutkimuseettinen kysymys kilpistyy opiskelijoiden omien kokemusten mukaan siihen, että he eivät osaa toimia oikein. Hyvistä viittauskäytännöistä huolehtiminen nähdään teknisenä keinona plagioinnin estämisessä, mutta tieteellisen kirjoittamisen eettisiä periaatteita ei ymmärretä laajemmin. (Löfström 2011.)

Yliopistoissa plagiointi ei koske vain opinnäytetöitä vaan myös muuta tieteellistä julkaisemista. Saksalainen tiedeyhteisö käy parhaillaan kuumaa plagiarismikeskustelua liittyen Mannheimin yliopiston liikealan professoriin, Ulrich Lichtenthaleriin kohdistuviin syytöksiin epäeettisestä toiminnasta artikkeleiden julkaisemisessa.

Ensinnä Lichtenthalerin on esitetty syyllistyneen omien töidensä plagiointiin julkaisemalla lukuisia lähes samoja julkaisuja eri julkaisukanavilla. Toiseksi hänen tutkimuksiaan on syytetty metodologisista virheistä ja epäjohdonmukaisuuksista. Lichtenthalerin tapaus ei ole Saksassa ensimmäinen vaan jatkaa muutama vuosi sitten alkanutta plagiointikohua. Herkulliseksi tapauksen tekee Lichtenthalerin valtava julkaisuluettelo, sekä hänen asemansa nuorena lupauksena ja yhtenä oman alansa menestyksekkäimmäksi nimettynä professorina.

Plagiointikohu on herättänyt keskustelua tieteellisten journaalien vertaisarviointien luotettavuudesta. Osansa ovat päässeet sanomaan myös paisunutta arviointi- ja mittaamiskulttuuria kritisoivat tutkijat, jotka näkevät plagioinnin yleistymisen seurauksena määrällisiin kriteereihin kannustavasta tiedepolitiikasta.

Suomessa Tutkimuseettinen neuvottelukunta on laatinut ohjeet hyvän tieteellisen käytännön noudattamisesta. Mitä tulee kysymykseen hyvän tutkimusetiikan mukaisista viittauskäytännöistä tai itsensä ja aikaisempien omien töiden plagioinnista, säännöt eivät ole kuitenkaan yksiselitteisesti auki purettavissa. Esimerkiksi edellä kuvatun kaltaiset tilanteet, joissa yksi aineisto on jaettu pieniin siivuihin ja jokainen osa julkaistu eri julkaisukanavilla, voivat kieliä tieteellisestä vilpistä, mutta myös perustelluista syistä julkaista aineiston eri osia eri julkaisukanavissa.

Kun aineiston tulosten esittely pilkotaan loputtomiin eri julkaisuihin, puhutaan vertauskuvallisesti salamijulkaisuista (Martin 2012a). Vaikka salamijulkaisujen tuottamiseen löytyy luonnollisesti asiaperusteita, samalla äärimmilleen tehostetussa julkaisutuotannossa raja itseplagiaatioon hämärtyy. Ongelmalliseksi julkaisun arvioitsijan kannalta nousevat tilanteet, joissa kirjoittaja ”unohtaa” viitata aiempiin ja rinnakkaisjulkaisuihinsa, jolloin arvioitsijan on mahdotonta päätellä julkaisun antia ja uutuusarvoa.

Martinin (2012a; 2012b) mukaan akateemisessa yhteisössä vallitsee vankka uskomus siihen, että tiede kantaa viimeisimpien yhteiskunnallisten instituutioiden joukossa viattomuuden sädekehää päänsä päällä; uskomme väärinkäytösten olevan harvinaisia ja toimivan vertaisarviointijärjestelmän huolehtivan siitä, että mikäli ikäviä tapauksia ilmenee, epäkohtiin puututaan tehokkaasti.

Julkisuuteen nousevat usein räikeimmät tapaukset, mutta paljon on sellaista ”vaatimattomampaa” tieteellistä vilppiä, joka jää tiedeyhteisöltä huomaamatta. Oman näkemykseni mukaan monet hyvän tutkimusetiikan harmaalla alueella kulkevat tapaukset kytkeytyvät myös tutkijoiden tahattomaan toimintaan; siihen, että rajoja tiedostetaan ja osataan tunnistaa paremmin vasta tutkimusvuosien myötä kertyneen kokemuksen myötä.

Saksan plagiointikohun seurauksena on syntynyt sivustoja, joilla "joukkoistamalla" etsitään plagiaatteja. Plagiointianalyysin systemaattisuutta ja siinä käytettyjä kriteerejä tulee kuitenkin tarkastella kriittisesti. Saksassa kiinnostus on kohdistunut Lichtenthalerin tavoin menestyksekkäisiin uralla eteneviin nuoriin henkilöihin niin politiikassa kuin tiedemaailmassakin, mikä herättää myös kysymyksen plagiointisyytösten esittäjien motiiveista. Kun poliitikko tai muu julkisuuden henkilö joutuu plagiointiepäilysten kohteeksi, kyseessä voi olla myös poliittisten vastustajien halu penkoa esiin jotain epäilyttävää ihmisen taustasta hänen mustamaalaamisekseen.

Plagiointisyytösten selvittely on tyypillisesti vuosikausia kestävä prosessi, jossa epäilysten kohteeksi joutuva henkilö kärsii joka tapauksessa töihinsä kohdistuvista syytöksistä – niiden todenperäisyydestä riippumatta. Toisaalta myös plagiointiin puuttuminen on haastavaa, sillä toisten ideoiden ja tutkimustulosten varastamiseen kietoutuvat tilanteet muuttuvat helposti tunnepitoisiksi vuosikausia kestäviksi selvittelyiksi, joissa lopputuloksesta riippumatta saattaa ryvettyä syytetyn ohella myös syyttäjä.

Opinnäytetyöt pääsevät jatkossa aiempaa systemaattisempaan plagiaatiosyyniin, mutta sellaista järjestelmää ei ole odotettavissa, joka aukottomasti voisi sulkea tieteestä plagiarismin pois. Paljon on jo tehty ja varmaan enemmänkin voidaan tehdä, jotta opiskelijoiden tietoisuus tutkimuseettisistä periaatteista kasvaisi. Hienoa onkin, että plagiaatintunnistusjärjestelmiä on jo hyödynnetty ja tullaan hyödyntämään jatkossa enemmän myös tieteellisen kirjoittamisen opettamisessa.

Ei haittaisi, vaikka tiedeyhteisön keskuudessakin ymmärrys Erja Mooren Plagiarismi-blogissaan esittelemistä tieteellisen vilpin ”viattomimmistakin” muodoista lisääntyisi. Tällä erilaisten arviointijärjestelmien ja internetin mahdollisuuksien kultakaudellakin merkittävä rooli tieteen tutkimuseettisestä arvioinnista jää joka tapauksessa yliopisto- ja muun korkeakouluväen harteille.

Kirjallisuutta:

Kupila, Pauliina & Löfström, Erika (2011) Plagiaatintunnistamisjärjestelmä oppimisen ohjaamisen välineenä? Peda-forum – yliopistopedagoginen aikakausjulkaisu, 18 (2), 17–20.

Löfström, Erika (2011) ”Does Plagiarism Mean Anything? LOL.” Students’ Conceptions of Writing and Citing. Journal of Academic Ethics 9 (4), 257–275.

Löfström, Erika & Kupila, Pauliina (2012) Plagioinnin syyt ja yliopisto-opetuksen keinot puuttua niihin. Yliopistopedagogiikka 1/2012.

Martin, Ben R. (2012a) Innovation studies: challenging the boundaries. In: Lundvall Symposium on the Future of Innovation Studies, 16-17 February 2012, Aalborg University. http://sro.sussex.ac.uk/38701/ (luettu 15.8.2012)

Martin, Ben R. (2012b) Does peer review work as a self-policing mechanism in preventing misconduct: a case study of a serial plagiarist, in N.H. Steneck and A. Mayer (eds) Promoting Research Integrity in a Global Environment. World Scientific Publishing, 97–114.

Moore, Erja (2012) Plagiarismi. (luettu 15.8.2012).

Oulun yliopisto (2002) Oulun yliopiston selvitys Jari Vilénin pro gradu-työstä 2.1.2002. (luettu 15.8.2012).

Silpiö, Kari (2012) Opiskeluvilppi ja plagiointi korkeakoulujen opintosuorituksissa. Pro gradu - tutkielma. Kasvatustieteiden yksikkö. Tampereen yliopisto.

Storbeck, Olaf (2012) Top-flight German business prof faces severe accusations of academic misconduct. Economics Intelligence. (luettu 15.8.2012).

 

Reetta Muhosen Alustukseen liittyvää keskustelua:

Savon Sanomat: Yliopisto erotti opiskelijan väärennöksen takia