Alustus! Elämäntapahistorioitsijoista

Marko Tikka
Kirjoittaja on Suomen historian yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa

Ikävä kertoa teille, mutta olen tehnyt kaikki tutkimukseni – no, ehkä yhtä tai kahta kirjaa lukuun ottamatta – rahasta. Olen ammattitutkija. Teen työkseni historiantutkimusta ja pidän siitä, että minulle maksetaan siitä. Ammattiani varten olen väitellyt tohtoriksi, lukenut kaikenlaista muutakin historian lisäksi sekä yliopistossa että omaksi huvikseni.

Tästä seuraa, ettei minulla ole noin yleisesti ottaen ollut työhöni palavaa intohimoa. En ole etsinyt lopullista totuutta joillekin tietyille historian tapahtumille. Sellainen palava intohimo kun saattaisi johtaa siihen, että alkaisin rakentaa jonkin historiallisen ilmiön tulkintaa oman ennakko-oletuksen ympärille tapahtuneen menneisyyden kustannuksella. Ja onpa niinkin, että mainoksessa voi väittää jonkin kirjan olevan lopullinen totuus, mutta kun älyllistä elämää on yleensä senkin kirjan jälkeen vielä olemassa, lopulliset totuudet tuppaavat muuttua aikansa totuuksiksi.

Historian ammattilaisena tiedän, että kertomuksia on niin monta kuin on kertojiakin ja asiakirjat valehtelevat, vaikenevat tai kertovat tapahtuneesta. Jokainen historiantutkija tietää, että yksittäistä dokumenttia ei voi ymmärtää, tulkita eikä käyttää ennen kuin on hahmottanut paljon asioita sen ympäriltä. Kaikkeen siihen hahmottamiseen liittyy paljon ajattelua ja kriittisyyttä. Mainion kirjailija Pentti Haanpään lausahdus siitä, että tulee kulkea ympäriinsä, kuunnella kaikkia muttei uskoa ketään, on kohtuullinen ohjenuora myös historiantutkijalle.

Kaikesta edellisestä johtuu, että tunnen usein vierautta historiaan intohimoisesti suhtautuvia henkilöitä kohtaan.

On näet olemassa ihmistyyppi, jonka olen nimennyt elämäntapahistorioitsijoiksi. Kuten muistatte, että meillä oli aikanaan elämäntapaintiaaneja. Hehän eivät olleet oikeita intiaaneja, mutta halusivat kovasti olla sellaisia. Elämäntapaintiaanit muuttivat korpeen, rakensivat sinne tiipiin ja koettivat elää kuten intiaanit. Heikostihan siinä pohjolan ankarina talvina kävi, töpseliä ja keskuslämmitystä tuli ikävä.

Mutta elämäntapahistorioitsijoihin. Olen tavannut monia muilla elämän aloilla ansioituneita, usein varttuneita ja melkein yhtä usein miespuolisia henkilöitä, jotka kuuluvat tähän ihmislajiin. He ovat insinöörejä, varatuomareita, eri asteiden opettajia tai yhteiskuntatieteilijöitä. Vaikuttaisi siltä, että jokin heidän elämästään puuttuu, koskapa he innostuvat historiasta niin kovasti, että he mielellään ryhtyvät ”historioitsijoiksi” tai jopa ”historiantutkijoiksi,” vaikka tähän titteliin heillä ei olisikaan koulutusta.

Sinänsä tässä ei ole mitään vikaa, ainakaan niin kauan, kun nämä henkilöt eivät julkisuudessa ala tituleerata itseään historiantutkijoiksi. Se kun on titteli, joka on ansaittu.

Ja miksipä sitten kuka tahansa ei voisi kirjoittaa historiaa? Voi toki. Sanotaan, että jokainen tuotettu historiakirja on hyvästä, osoittaa että historia kiinnostaa ja jokainen siitä tehty tuote lisää tietouttamme. Se on kaunis ajatus, mutta lakkaa toimimasta, kun itsensä historiantutkijaksi nimittämä harrastelija a) kopioi ”tutkimuksensa” tiedot jonkun oikeasti tekemästä tutkimuksesta tai b) kirjoittaa puuta heinää.

Olin kerran erään museon näyttelyn avajaisissa. Museonjohtajan aviomies, ansioitunut juristi, julkisti näyttelyn teemaan liittyvän muutamasivuisen omakustanteen. Sitä esitellessään tämä juristi kertoi ”tutkineensa historia” ja kertoi asioista vakuuttavasti. Hämmästelin juristin kiinnostusta 1600-luvun käsialoihin, kunnes totesin selatessani hänen tuotostaan, että se perustui kokonaan pariin tutkimukseen. Eniten oli siteerattu erään professorin kirjoittamaa saman kaupungin historiaa. Siinä oli oikeasti tehty tutkimustyötä, kaivettu arkistoista alkuperäisasiakirjoja, tulkittu niitä ja kirjoitettu tutkimusta. Tämä juristi oli vain kopioinut samat tekstit omaan kirjaansa pienellä hienosäädöllä ja näin ”tutkinut” historiaa. No, näitähän meillä on. Muistanette, kuinka eräs ministeri teki historiantutkimusta opinnäytetyössään lainaamalla paikallishistoriaa, jäi asiasta kiinni ja pääsi suurlähettilääksi.

Astetta pahempi versio elämäntapahistorioitsijoista ovat ehkä kuitenkin ne, joille historia on mennyt päähän. Eräs eläkeläinen oli innostunut kansalaissodasta. Hän meni seurakunnan kirkkoherranvirastoon, pyysi nähtäväkseen 1910-luvun historiakirjan ja alkoi poimia sieltä vuonna 1918 kuolleita. Hänen tutkimusmetodissaan yli 90 prosenttia seurakunnan kuolleisuudesta vuonna 1918 liittyi kansalaissotaan, riippumatta heidän oikeasta kuolinsyystään. Tietysti tutkimustulos oli varsin yllättävä ja poikkesi huomattavasti ns. virallisesta historiankirjoituksesta. Tästä seurasi, että virallisessa tutkimuksessa (lue: ammattitutkijoiden tekemässä tutkimuksessa) oli siis huomattavia puutteita! Pettämätöntä logiikkaa.

Tällaiset henkilöt ovat usein yllättävän nokkelia. He argumentoivat osaavasti ja saavat julkisuudessa helposti palstatilaa, koska toimittajille historia on vieras ja epäkiintoisa ala paitsi jos sieltä löytyy sensaatio, splatteria tai seksiä.

Kun ammattitutkija kommentoi tällaista kirjoittelua toteamalla, ettei asia nyt ole ihan niin, hän joutuu usein pahan tytön tai pojan rooliin: nyt yritetään peitellä totuutta!

Tähän mielipiteeseen on yllättävän helppo tarttua. Osalle meistä ns. tavallisista ihmisistä ammattitutkijat ovat edelleen epäilyttäviä luihuja, jotka tukevat vain ”virallista” historian tulkintaa, mitä se sitten mahtaa tarkoittaakaan. Tämä paavolipposmaisesti sanottuna kaunainen suhde ammatti-ihmisiinhän on nykyisin muotia monella alalla. Eipä tarvitse mennä kuin netin keskustelupalstoille, niin alta aikayksikön löytyy tee-se-itse rakennusmestaria, kaupunkisuunnittelijaa, opettajaa ja historiantutkijaa, jotka kyllä tietävät sen, etteivät ammatti-ihmiset tiedä näistä asioista mitään. Joskus näiden tee-se-itse-asiantuntijoiden kommentit perustuvat tietämykseen, elämänkokemuksen tai tolkun tuomaan kykyyn argumentoida. Huomattavasti yleisempää on puhua ilman mitään tietoa siitä, mitä jo tiedetään.

Voisin väittää, ettei enää tehdä virallista tai epävirallista (ja sitenkö oikeampaa?) tutkimusta, on vain hyviä ja huonoja tutkimuksia. Tieteellä on myös taipumus korjata aikaisempien töiden puutteita tai mahdollisia virheitä. Julkisella keskustelulla sen sijaan ei, moderaattoreista huolimatta, näytä olevan mitään tolkkua, ainakaan niin kauan kun ihmiset saavat nimettömänä kirjoitella mitä sylki suuhun tuo. Ymmärrän, ettei työpaikkojen huonoa henkistä ilmastoa käsittelevässä keskustelussa haluta esiintyä omalla nimellä, mutta jos puhutaan niin vaarattomasta asiasta kuin ihmisiän takana oleva historia, en näe mitään erityistä syytä, jonka vuoksi olisi saatava käydä keskustelua nimettömänä. Paitsi sen, että nämä palstat tuottavat ylläpitäjilleen mainostuloja ja uskon siitä, että ollaan mukana sähköisten medioiden alati kiihtyvässä – ja siksi ylilyöntejä vaativassa – kilpailussa.

Valitettavaa on, että se, mikä on tutkimusta, mikä jotakin muuta, näyttää hämärtyneen jopa asiaa harrastavilta ja työkseen julkisuutta tuottavilta tahoilta. Historiantutkija sisälläni kokee tulleensa viillellyksi, kun kirjakaupassa näen kaupalliselta kustantajalta tulleen kirjan, jossa on raflaava aihe, mutta tuote ei sisällä tutkimuskysymystä, ei jäsennystä, ei lähdekritiikkiä eikä minkäänlaista historiantutkimuksen ammattitaidon kosketusta. Ja tällaista kirjaa myydään ”historiantutkimuksena”.

Kun tällaisia tapauksia on viime aikoina ollut useampia, olen alkanut ajatella, että jonkinlainen kuluttajansuoja olisi hyvä saada koskemaan myös sitä, mitä saa nimittää historiantutkimukseksi, mikä on rehevillä jutuilla täytetty tötterö. Sama kuluttajansuoja saisi koskea myös nimikettä historiantutkija. Olen minäkin maalannut viime kesänä mökillä kokonaiset kaksi päivää ikkunapuitteita, mutta en siltä pohjalta väitä itseäni paikallislehdessä maalariksi. Historiantutkijaksi sen sijaan näyttää voivan itsensä nimittää jokainen kaksi kirjaa lukenut ja sen pohjalta omakustanteen kirjoittanut kansalainen.

Pirkka-Pekka Peteliuksen ja kumppaneiden Tabu-tarinassa ”Oikotuulet” on kohta, jossa eräs tämän keskinkertaisuuden tuolla puolen olevan humppabändin soittaja toteaa, että ”jatsiahan minä oisin aina halunna soittaa.” Tämä repliikki on tullut monta kertaa valitsemallani uralla mieleen, elämäntapahistorioitsijoita tavatessani.

Mutta loppujen lopuksi! On se sinänsä outoa, että insinööri, opettaja tai juristi tuntevat elämänsä niin tyhjäksi, että he tarvitsevat sen täytteeksi – historiaa. Tulee mieleen kirjailija Daniil Harmsin lausahdus, joka meni jotenkin niin että ”ystäväni, tutkiskele näitä rivejä ja tunnet itsesi oudon levottomaksi.” Jokin salattu kauneus, jokin elämää suurempi syy täytyy olla historiassa.

Tietysti, historiaa kirjoitetaan rahasta. Ja maineen takia: jotkut haluavat oikotien onneen kirjoittamalla mahdollisimman raflaavasti, usein tapahtuneen ja ihmisten historiakäsityksen kustannuksella.

Ehkä on vielä yksi vastaus. Mika Waltarin romaanissa Sinuhe egyptiläinen Sinuhe kirjoitti elämänsä tarinan ylös, ja se takasi hänelle lopulta kuolemattomuuden. Opettajan työstä jää ehkä jäljelle muistiinpano tai pari, juristi jää raastuvanoikeuden pöytäkirjoihin, insinööri matrikkelin sivuille. Jos hän tekee kirjan, hänestä jää enemmän. Se kai on yksi historiankirjoituksen lumon keskeisimpiä syitä, ja varsin lohdullinen sellainen. Rikas, rationaalinen tai kaupallinenkin elämä näyttävät olevan köyhiä ilman historiankirjoituksen antamaa humanistista kosketusta.