Alustus! Itsensä myymisestä

Katariina Mäkinen
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkija Tampereen yliopistossa
Kuva: Konsta Leppänen

Kansanedustaja Anna Kontula kirjoitti hiljattain kolumnissaan, että ”jos väittää tutkijan, poliitikon tai yritysjohtajan myyneen itsensä, niin se on pahasti sanottu”. Kolumnin varsinainen kärki koskee seksityötä. Kontula toivoo, että seksityöläisistä ei puhuttaisi itsen myyjinä, koska muistakaan työntekijöistä ei sillä tavalla puhuta.

Oma toiveeni on hieman toisenlainen: Mitäpä, jos ryhtyisimme keskustelemaan siitä, millä tavoin meistä itse kukin on pakotettu myymään itseään? Puheenvuoroni perustuu väitöskirjaani, jossa olen miettinyt itsen markkinointia ja myymistä työelämävalmennuksen käytännöissä.

Väitän siis, että monet ihmisistä myyvät itseään. Ajattelen itsen myymistä erityisesti yhteydessä palkkatyöhön. Palkkatyön ymmärrän niin, että työntekijä myy työvoimaansa ostajalle, joka maksaa siitä palkkana. Perinteisten palkkatyöläisten lisäksi myös esimerkiksi itsensä työllistäjät tai yrittäjät solmivat sopimuksia, joissa he myyvät työtään tietyillä ehdoilla ja tiettyä maksua vastaan. Työvoimaa ei kuitenkaan voi myydä niin, että sen irrottaisi itsestään. Sitoutuessani esimerkiksi työskentelemään tietyssä paikassa tiettyjen tavoitteiden mukaan tulen väistämättä sitoneeksi itseni tähän työhön - ja siitä minulle maksetaan. En voi jäädä kotiin juomaan kahvia ja lähettää aivojani tai käsiäni hoitamaan työtehtäviäni. Solmiessani työsopimuksen teen siis kontrahdin, joka jollakin tavalla koskettaa minua, ei ainoastaan irrotettavaa osaa minusta.

Työn tekeminen on tietysti usein rajattu tiettyyn aikaan, jonka ulkopuolella voi tehdä mitä haluaa. On kuitenkin yhä enemmän sellaisia ammatteja ja työtehtäviä, joissa työn ja vapaa-ajan raja lakkaa olemasta merkityksellinen: kotonakin on töissä, tai sitten työpaikka alkaa tuntua kodilta. Kun työ hivuttautuu koko elämän laajuiseksi projektiksi, sitä on yhä vaikeampi nähdä tai käsittää itsestä irrallisena.

On tietenkin muistettava, että vaikka tekisinkin töitä kellon ympäri sekä kotona että työpaikalla, voin joka tapauksessa säilyttää tietyn autonomian. Voi esimerkiksi olla, että joitakin ajatuksiani työnantaja ei halua minun kertovan muille, mutta ainakaan tähän mennessä ei ole kehitetty laitteita, joilla ajattelutoimintaa sinänsä voitaisiin valvoa. Ihminen ylipäätään ei liene sellainen kokonaisuus, jota kovin helposti voisi täydellisesti hallita tai alistaa (ainakaan niillä keinoin, joita työvoiman ostajilla ja sopimusten valvojilla meidän yhteiskunnassamme on).

Myyn siis itseäni, mutta en myy kaikkea itsestäni. Miksi itsen myyminen sitten olisi ongelmallista, tai miksi sitä ylipäätään sietäisi pohtia?

Sillä ettei voi irrottaa itseään työvoimastaan on joitakin erityisiä seurauksia siksi, että meidän yhteiskunnassamme työtä enimmäkseen tehdään kapitalistisen talousjärjestelmän määrittämissä kehyksissä. Itse kullakin on kokemuksia siitä, kuinka työn sisältöjä tai tekemisen tapaa ei varsinaisesti määritäkään se, mitä työllä saadaan tehtyä, vaan se, kuinka suurta voittoa (tai säästöä) työllä saadaan aikaan. Kun taloudellisen voiton kasaamisen ja hyötymisen logiikka määrittää pohjimmiltaan suurta osaa siitä työstä jota teemme, silloin itsensä myyminen työhön on miettimisen arvoista jo sen takia, että se tarkoittaa tuon logiikan päästämistä iholle.

Lisäksi työelämä on muuttunut siten, että yhä useampi ihminen tekee työtä persoonallaan, ja jo työn saaminen vaatii omaan itseen kohdistuvaa reflektointia. Työnantajat hakevat hyviä tyyppejä, osaamistansa pitää osata esittää, persoonaansa brändätä, ceeveetä kiillottaa ja valokuvissakin olisi syytä näyttää ihmiseltä, mieluiten kyvykkäältä ja joustavalta sellaiselta. Tämä tarkoittaa, että yhä useamman on oltava kokonaisena itsenään läsnä töissä yhä intensiivisemmin, ja samalla työelämän vaatimukset esimerkiksi ammattitaidon kehittämisestä alkavatkin olla vaatimuksia itsen kehittämisestä. Itsen myyminen työssä on siis erilaista kuin aiemmin - kyse ei ole vain työvoiman myymisestä osana itseä, vaan myös itsen muokkaamisesta työvoimaksi. Tämän takia itsen myymisen käytännöt koskettavat meitä eri tavalla kuin aiemmin.

Jos kapitalismin logiikka määrittää työtä, ja jos työtä on vaikeaa erottaa itsestä, silloin myös itseä voi olla yhä hankalampi ajatella irrallaan hyödyntavoittelusta. Ja kun työ muuttuu sellaiseksi jota on tehtävä koko persoonalla, ja itsen kehittämisessäkin on tähdättävä siihen että olisi kenties tulevaisuudessa arvokkaampi työntekijä, on itsen myymisellä seurauksia esimerkiksi sen kannalta, mitä ajattelee itsestään ja toisista ihmisistä.

Voi käydä niin, että suhde omaan ruumiiseen, omaan historiaan, toisiin ihmisiin tai ajatteluun muuttuu välineelliseksi. Ruumis ei enää olekaan kokemusten, nautintojen ja kykyjen aluetta, vaan väline, jonka arvo määrittyy siinä kuinka hyvin se kelpaa markkinoille: kuinka paljon siitä saa kun sitä myy. Toiset ihmiset eivät ehkä enää näyttäydykään kiinnostavina ihan vain siksi että ovat toisia ihmisiä - alkaakin kiinnostaa, voisiko heistä mahdollisesti olla hyötyä vaikkapa tulevan uralla etenemisen kannalta. Ajatustensa arvoa alkaa kuulostella sen mukaan, voisiko niitä kenties tuotteistaa jollakin tavalla. Oma henkilöhistoria alkaa vaatia johdonmukaista muokkausta, jotta se näyttäisi hyvältä mahdollisen työnantajan silmissä.

Voi myös käydä niin, että käsitys itsen ja muiden arvosta ihmisinä sotkeutuu yhteen työelämän ja taloudellisen arvon kanssa, ja lopulta ne joista ei näytä olevan mitään hyötyä yhteiskunnalle eivät vaikuta ihmisiltä ensinkään vaan pikemminkin joltakin ylimääräiseltä, roskalta tai lialta, josta on syytä vain hankkiutua mahdollisimman siististi eroon.

Esimerkit välineellistymisestä ovat tietenkin kärjistettyjä, mutta ne ovat myös aitoja kokemuksia ja tapahtumia. Kenenkään suhtautumista esimerkiksi omaan ruumiiseen ei toki voi tiivistää yhdeksi ajatukseksi, eikä se ole tarkoituksenikaan. Välineellistynyt näkökulma ei sulje toisia näkökulmia pois. Tästä huolimatta on syytä kysyä, onko se tunnistettava, ja ovatko seuraukset tunnistettavia.

Haluan korostaa itsen myymistä arkisena kokemuksena ja käytäntönä, en sellaisena asiana jota tekevät jollakin tavalla hölmöt, ilkeät tai moraalisesti alempiarvoiset ihmiset. Kuten alussa totesin, suurin osa meistä myy itseään. Itsen myyskentely saattaa antaa meille paljon: työ näyttäytyy mielekkäänä, siitä saa rahaa, ja siinä saa vieläpä käyttää omaa persoonallisuuttaan, muokata työstä mieleisensä. Tai sitten saattaa tuntua ettei ole vaihtoehtoja: rahaa on saatava, ansioluetteloa pitää kaunistella ja töihin on pakko mennä ”antamaan kaikki itsestään” koska muutoin töitä ei ehkä ole eikä siis rahaakaan. Voi myös olla, että oma itse ei kelpaakaan töihin: ei ole tarpeeksi hyvä tyyppi, ei tarpeeksi säkenöivä, henkilöhistoriassa väijyy epämääräisiä aukkoja eikä taskuun ole kertynyt tarpeeksi hyödyllisiä ”kontakteja”.

Kaikille ei riitä töitä. Rakenteellinen työttömyys tarkoittaa, että joku on aina se, joka ei kelpaa. Korostuneessa itsen myymisen kulttuurissa kelpaamattomuus näyttäytyy henkilökohtaisena kelpaamattomuutena. Ei olekaan niin, että tämän ihmisen taidoille ei ole kysyntää, vaan niin, että tälle tyypille ei ole kysyntää. Kokemus siitä, että on itsenään kelpaamaton, voi olla huomattavasti raskaampi kantaa kuin pelkkä kokemus siitä että saman ammatin osaajia on liikaa. Jos työssä tapahtuva itsen myyminen on alkanut määrittää sitä kuinka itsensä ajattelee ja kokee, silloin myymisessä epäonnistuminen tulkitaan helposti niin, että on epäonnistunut ihmisenä.

Itsen myymisestä on siis syytä puhua niin seksityön kuin muidenkin töiden kohdalla muun muassa siksi, että näkisimme millä tavoin kapitalismi kehystää sen mitä ajattelemme itsestämme ja muista. Ja jotta osaisimme nähdä välineellistyneiden käsitysten ohi ja yli, erottaa itsemme työstä silloin kun se on tarpeen.

 

Katariina Mäkisen väitöskirjan elektroninen versio

Linkki väitöskirjaan

Katariina Mäkisen väitöskirjan lehdistötiedote

Linkki tiedotteeseen