Alustus! Hyvinvointivaltio ja yhteiskunnalliset tarpeet – eilen, tänään, huomenna

Risto Heiskala
Kirjoittaja on Yhteiskuntatutkimuksen instituutin johtaja Tampereen yliopistossa

Otan vapauden käsitellä niin yleisen tason asioita, että niillä on arjen hallinnollisen työn tuoksinassa yleensä taipumusta hautautua välittömien realiteettien alle. Tarkastelen tasa-arvon ideaa ja sen suhdetta hyvinvointivaltion ideaan, ensin historiallisesti, sitten kansallisessa mittakaavassa ja lopuksi globaalisti.

Historia

Platon totesi Valtiossa, että kenenkään varallisuuden ei tulisi olla suurempi kuin nelinkertainen verrattuna köyhimmän kansalaisen varallisuuteen. Tätä voidaan pitää hyvänä muotoiluna taloudellisen tasa-arvon ajatukselle ja palaan siihen vielä tuonnempana. Nyt on kuitenkin tärkeintä havaita, että samalla kun muotoili tasa-arvoajatteluaan Platon ei suinkaan laskenut sen piiriin kaikkia ihmisiä.

Platonin valtio oli antiikin Kreikan kaupunkivaltio ja tarkemmin sanottuna Ateena, eikä hän tarkoittanut muita kuin ateenalaisia. Ateenan asukkaistakaan hän ei tarkoittanut lausumallaan kuin noin 5 prosenttia väestöstä, eli sellaisia omaa talouttaan perheen päämiehenä hallitsevia miehiä, jotka olivat tarvittaessa kykeneviä toimimaan kaupunkivaltion sotureina. Kansalaisuuden ulkopuolelle jäivät siis vähämielisten ja lasten lisäksi myös naiset, käsityöläiset, kauppiaat ja orjat, joista kenelläkään ei ollut kykyä eikä oikeutta soturin hyveisiin eikä siksi myöskään kansalaisen oikeuksia soturivaltiossa.

Platonin ajattelussa kohtaamme toisen niistä kahdesta periaatteesta, jotka useimmiten hallitsivat vanhan maailman yhteiskuntia, eli yhden muodon, jolla sotilasaristokratia järjesti keskinäiset suhteensa. Juuri sotilasaristokratian keskinäisten suhteiden sääntelystä olikin yleensä kysymys vanhan maailman valtioiden erilaisissa tyypeissä. Muiden kuin sotakuntoisten ylimysten perspektiivistä kyse oli sortokoneistosta, jonka yleensä muodosti huomattavan mielivaltaista verotusta pelkän hovin yleellisyyskulutuksen ja sotimisen kulujen kattamiseksi harjoittava aseistautuneiden miesten joukko.

Nykymaailmasta katsoen saamme kuvan tilanteesta, jos ajattelemme omasta todellisuudestamme kokonaan pois modernin valtion järjestystä yllä pitävine poliisi- ja oikeuslaitoksineen ja ajattelemme, että järjestyksen ylläpito kokonaisuudessaan lepäisi keskenään taistelevien moottoripyöräjengien varassa.

Sotakuntoinen aatelisto oli toinen vanhan maailman valtakeskuksista. Toinen oli kirkko. Aatelisto ja papisto muodostivatkin vanhan maailman kaksi keskeistä säätyä. Keskenään vaihtelevin asetelmin nämä kaksi – organisoidun väkivallan monopolisoinut aatelisto ja todellisuuden ideologisen nimeämisen monopolisoinut papisto – hallitsivat vanhan maailman yhteiskunnallista todellisuutta. Näin ne saivat vallan yli yhteiskunnan kollektiivisten voimavarojen, joita ne riistivät käyttöönsä, ja joiden kehittymisen ohjaamisesta ne myöskin pyrkivät sulkemaan muut yhteiskunnalliset ryhmät ulos – joskus keskenään kiistellen, joskus toinen toistaan tukien.

Sekä absolutistisen valtion, että kolmannen säädyn, eli porvariston nousu on ymmärrettävä tätä taustaa vasten. Molemmat ovat keskiajan jälkeen modernisoituvan Euroopan ilmiöitä ja niiden varaan rakentuu meidän yhteiskunnallinen todellisuutemme.

Absolutistisen valtion syntyedellytyksenä oli sodankäyntimenetelmien teknologisoituminen ja tehostuminen, ja sen myötä kallistuminen, jonka vuoksi tehokkaan armeijan ylläpito tuli mahdolliseksi yhä harvemmille ylimyksille. Lisäksi aseteknologian alalla tykin kehittyminen teki mahdolliseksi aikaisemmin käytännöllisesti katsoen valloittamattomien paikallisten ylimysten kivilinnojen muurien hajottamisen ja sitä kautta valtaamisen. Tämän vuoksi ylimyksistä yksi saattoi nousta ylitse muiden ja alkaa Aurinkokuninkaan tavoin pyörittää hovia, johon paikalliset ylimykset joutuivat alistussuhteeseen. Näin syntyi valtiollinen keskusvalta.

Me täällä itä-Ruotsissa tunnemme tämän valtion muodon satojen vuosien ajalta Ruotsin keskitettynä valtiobyrokratiana, jonka osa olimme vuoteen 1809 saakka, ja joka edelleen niin hyvässä kuin pahassa jäsentää monia suomalaisen valtion toimintaperiaatteita.

Absolutistinen valtio merkitsi siis kuninkaan nousua muiden ylimysten yläpuolelle ja sen myötä valtiollisen keskusvallan syntyä. Porvariston nousu puolestaan merkitsi ns. ”kolmannen säädyn” ilmestymistä aateliston ja papiston rinnalle kamppailemaan valtiollisesta vallasta. Sen vaatimukset motivoituivat alun perin ennen muuta valtiollisen verorasituksen ja sotaväenottojen kasvusta, joka puolestaan oli seurausta sodankäynnin kallistumisesta sen teknologisoitumisen vuoksi ja tämän ilmiön kääntöpuolen muodostaneesta miestappioiden määrän kasvusta mm. haupitsitykkien käyttöönoton vuoksi.

Porvariston vaatimukset päästä mukaan päättämään valtion toiminnasta pukeutuivat tasa-arvovaateiden muotoon. Niinpä Ranskan vallankumouksen tunnuslause ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo” voidaan avata seuraavasti. Vapaus tarkoittaa vapautta ajatella ilman kirkon ja papiston ohjausta ja on tietysti valistuksen tunnuslause. Veljeys tarkoittaa poliittisen vallan jakamista yhteiskunnallisten toimijoiden kesken ilman että tunnustetaan kuninkaan isänvaltaa valtiossa. Lopulta tasa-arvo tarkoittaa kolmannen säädyn vaadetta tulla aateliston ja papiston kanssa tasa-arvoiseksi vallankäyttäjäksi valtiossa.

Tasa-arvovaade laajeni kuitenkin nopeasti yli alkuperäisten rajojensa. Koska kuningas, aatelisto ja papisto pakkoluovuttivat itselleen muiden yhteiskunnallisten toimijoiden resursseja kautta yhteiskunnan eikä vain porvariston osalta, näemme tässä alkupisteen modernin maailman kansalaisuuskamppailuille. Niiden myötä tasa-arvoista kohtelua ja tasa-arvoista oikeutta osallistua valtiollisen vallan käyttöön eivät vaatineet vain porvaristo vaan pian myös työväenluokkaiset miehet, talonpojat ja naisliike. Näiden kamppailujen myötä tasa-arvoinen kansalaisuus yleistyi niin, että se nyt koskee kaikkea täysi-ikäistä väestöä. Samalla tasa-arvon ajatuksesta tuli kaikkien yhteiskunnallisten ryhmien jollain tavalla hyväksymä yleinen ideologinen periaate.

Kolmannen säädyn nousun ja teollistumisen myötä syntyi moderni länsimainen valtio. Se on historiallisesti aivan erityislaatuinen valtio, jota luonnehtii ainakin kolme aiemmista valtioista puuttunutta piirrettä: tehokas keskitetty valtiobyrokratia, oikeusvaltiomuoto ja demokraattinen legitimaatioperiaate. Siksi tämä valtio ei enää ole traditionaalisen valtion tavoin vain vahvin tietylle alueelle leiriytynyt rosvojoukko, joka pitää muut rosvojoukot poissa alueeltaan vain voidakseen harjoittaa oman ylellisyyskulutuksensa ja sodankäyntinsä turvaavaa ryöstöluontoista verotusta.

Tämän sijaan modernilla länsimaisella valtiolla on toiminnassaan ainakin periaatteessa kaikkien yhteiskunnallisten ryhmien ennakoitavissa oleva byrokraattinen hallintokoneisto, jonka vuoksi muun muassa verojen määrää voidaan ennakoida. Lisäksi sillä on oikeusvaltiomuoto, jonka vuoksi lait sitovat – toisin kuin traditionaalisissa valtioissa – myös niiden säätäjää, kuten maamme poliitikot ovat saaneet viimeaikaisten vaalirahoitustutkintojen myötä havaita. Ja mikä kaikkein tärkeintä, valtiollisen vallan ei katsota perustuvan kuninkaan perintöoikeuteen tai Jumalan tahtoon, vaan kansalaisilta vaaleissa saatavaan valtakirjaan. Se on määräajoin uusittava ja voidaan näin myös vaaleissa peruuttaa elleivät kansalaiset ole tyytyväisiä vallanpitäjiin.

Moderni hyvinvointivaltio rakentuu näille piirteille, mutta se vie tasa-arvon ajatuksen vielä yhtä pykälää pidemmälle. Sille ei riitä kansalaisten muodollinen tasa-arvo lain edessä ja demokraattinen mahdollisuus äänestää vaaleissa, vaan se esittää niiden lisäksi myös vaateen tasa-arvon tosiasiallisesta toteuttamisesta tasa-arvoisten yhteiskunnallisten mahdollisuuksien turvaamisena kaikille. Siksi se kehittää muiden valtion toimien lisäksi monipuolisia oikeuksia ja turvajärjestelmiä tukeakseen tasa-arvoisten mahdollisuuksien toteutumista ennen muuta terveyden, sosiaaliturvan, koulutusmahdollisuuksien ja alueellisten erojen tasaamisen alueella.

Tasa-arvon toteutuminen kansallisella tasolla

Suomi ja muut Pohjoismaat poikkeavat edellä Euroopan yleisen historian tasolla kerrotusta tarinasta siinä suhteessa, että meillä esiintyi jo ennen porvariston nousua maailmanhistoriallinen harvinaisuus: vapaa talonpoika. Maan omistus ei näin ollut yksin asekuntoisen aateliston monopoli, vaan sitä esiintyi myös talonpoikaistossa ja talonpoikaisto oli säätyvaltiopäivillä oma säätynsä, joka usein teki liiton kuninkaan kanssa aateliston ja papiston etuoikeuksien rajoittamiseksi. Sen vuoksi porvaristo ei noustessaan meillä ollutkaan tarkkaan ottaen ”kolmas sääty”, vaan vasta neljäs sääty. Tämä oli omiaan vahvistamaan vaatimuksia tasa-arvon ulottamisesta kaikkiin kansankerroksiin ja näkyi mm. yleisen ja yhtäläisen valtiollisen äänioikeuden kansainvälisesti vertaillen varsin varhaisessa säätämisessä Suomeen.

Tasa-arvon ajatuksen keskeisyyttä Suomessa osoittaa, että Suomen nykyisessä perustuslaissa on peräti 17 pykälää kansalaisten perusoikeuksista. Näistä keskeisin on pykälä 22, jonka mukaan ”Julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen.” Tämä tarkoittaa sitä, että kun Platon viittasi kansalaisista puhuessaan vain noin kahdeskymmenesosaa Ateenan väestöstä, kansalaisuus Suomen perustuslain mukaan kuuluu kaikille suomalaisille. Vastaavasti sen tyyppiset tasa-arvomääreet kuin Platonin vaatimus, jonka mukaan kenenkään kansalaisen varallisuuden ei tulisi olla yli neljä kertaa suurempi kuin köyhimmän kansalaisen, koskevat nykyisessä oikeuksien arkkitehtuurissa kaikkia suomalaisia.

Mutta toteutuvatko ne? Eivät aivan.

Tutkimusten mukaan yhteiskunnan eri sosiaaliryhmien elinajanodote vaihtelee siten, että peruskoulutuksen saaneiden eliniän odote on nykyisin korkeakoulutuksen saaneisiin nähden naisilla noin 3 vuotta lyhempi ja miehillä noin 6 vuotta lyhempi. Tähän on monia syitä, mutta niistä tärkein lienee se, että parempi koulutus takaa paremmat palkat ja niiden varassa ylemmät sosiaaliryhmät voivat täydentää julkista terveydenhuoltoa yksityisellä. Verovaroin kustannettu julkinen terveydenhoito lisää terveydellistä tasa-arvoa, mutta se ei näiden lukujen valossa toteudu täydellisesti. Hälyttävää on, että erot ovat pikemminkin lisääntymään kuin vähenemään päin.

Suomen korkeatasoinen ja ilmainen koulutusjärjestelmä on muiden etujensa lisäksi tarjonnut ahkerille köyhille mahdollisuuden nousta työväenluokasta ja pientalonpoikaistosta keskiluokkaan. Kansainvälisesti vertaillen järjestelmä on poikkeuksellisen avoin, mutta sosiologisesta tutkimuksesta tiedämme, että menestyksekkään ammattiuran edellytyksenä oleva koulumenestys edelleen kasautuu hyväosaisten yhteiskuntaryhmien lapsille. Näin koulutusjärjestelmä Suomessakin on mukana uusintamassa yhteiskunnallisia kerrostumaeroja.

Opintotukien parantaminen ja ilmaisen koulutuksen säilyttäminen korkeatasoisena ovat edellytys järjestelmän tasa-arvovaikutusten säilyttämiselle edes ennallaan. Kansainvälisesti ne tarjoavat pienelle maalle myös kilpailuedun, koska näin mahdollisimman suuri osa yhteiskunnallisista lahjakkuusreserveistä saadaan käyttöön.

Tämä on tärkeää maailmassa, jossa on USA:n kaltaisia maita, joissa korkeatasoinen koulutus on niin kallista, että se on vain varakkaiden etuoikeus ja Britannian kaltaisia maita, jotka ovat yrittäneet rakentaa koulutuksellista tasa-arvoa, mutta ovat nyt suorittamassa koulutusreformeja, joiden myötä ne ovat liikkumassa USA:n järjestelmän suuntaan. Suomen nykyisen hallituksen ohjelma ei tässä suhteessa onneksi pidä sisällään mitään Cameronin hallituksen leikkausten tyyppisiä jymy-yllätyksiä, mutta supistuksia on silti luvassa opetussektorille ehkä 250 milj. euron verran ja sen verran mennään sitten vastaavasti taaksepäin sekä tasa-arvon rakentamisessa että lahjakkuusreservien käyttöönotossa.

Alueellisten erojen suhteen Suomessa harjoitettiin niitä melko tehokkaasti tasaavaa valtiollista politiikkaa aina 1990-luvun lamaan asti. Sen jälkeen valtio edelleen sääti kansalaisten oikeuksista ja niiden turvaamisen tavoista valtiollisesti, mutta sälytti suuren osan tehtävistä kuntien niskoille. Tämä luonnollisesti vahvisti hyvin muistakin syistä voivissa kunnissa hyviä kehiä, joiden myötä niihin muutti lisää osaavaa ja veroja maksavaa väkeä, palvelut paranivat, niiden tuotanto tehostui ja veroäyri laski. Kääntöpuolena oli, että muutoinkin noidankehien kanssa kamppailevilla alueilla kävi päinvastoin: palvelut heikkenivät, niiden tuotanto kallistui, veroäyri nousi ja viimeistään näistä syistä osaava ja veroja maksava väki muutti pois paremmin voiviin kuntiin. Tasa-arvo siis kaikkea muuta kuin lisääntyi.

Nykyisen hallituksen ohjelma vain vahvistaa tätä kehityssuuntaa leikatessaan kuntien tukia vauhdittaakseen kuntarakenneuudistusta, jonka taustaolettamuksena on, että suurempi yksikkökoko tuottaa skaalaetuja palvelutuotannossa myös haja-asutusalueilla. Mitään varsinaista tutkimustietoa ei tämän vakaumuksen takana ole, mutta meidän kaikkien vuoksi toivon, että näin todella tapahtuu, koska muutoin loppukin pitkin Suomea vielä asuva väestö joutuu muuttamaan johonkin Suomen 5 suuresta kaupunkikeskittymästä.

Tuloerojen suhteen tilanne on murheellisin. Karkeasti ottaen yksi viidennes kansasta elää olosuhteissa, joissa kenenkään ei pitäisi näin rikkaassa valtiossa elää. Tämänkin asian suhteen 1990-luvun alun lama ja sen myötä tehdyt verojen leikkaukset ja tukijärjestelmien tarkuuttamiset johtivat nopeasti tilanteeseen, jossa 1960-luvulta asti jatkunut tuloerojen tasaantuminen kääntyi päinvastaiseksi prosessiksi. Siinä kaksi alinta tulonsaajakymmenystä alkoi hitaasti köyhtyä ja ylin tulosaajakymmenys rikastui pääomatulojen verokohtelun muutosten vuoksi erittäin nopeasti ja karkasi muilta tulonsaajaryhmiltä.

Sen sijaan, että eläisimme Platonin tavoitteeksi asettamassa solidaarisessa yhteisössä, jossa kenenkään varallisuus ei ole yli neljää kertaa suurempi kuin toisten, elämmekin maailmassa, jossa keskivertosuomalainen vuoden 2009 verotietojen mukaan ansaitsee noin 2000 euroa kuukaudessa ja uusrikkaiden oikeuksia vailla häpeää puolustanut Björn Wahlroos ansaitsee vuodessa 7,1 miljoonaa euroa. Se on noin 300 kertaa enemmän kuin keskivertosuomalaisen ansiot ja vaikka onkin syytä epäillä, että hänen työpäivänsä ovat pidemmät ja panoksensa suurempi kuin keskivertosuomalaisen, rohkenen epäillä, että tuskin ne kovin paljoa yli nelinkertaiset keskivertosuomalaiseen nähden ovat.

Päinvastainen oletus esimerkiksi 300-kertaisesta panoksesta kasaakin sitten jo tällaisten tuloerojen oikeuttajan niskoille melkoisen todistustaakan. Ellei hänen argumentaationsa ole vakuuttavaa, herää epäilys, että ehkä Suomessa olisi hyvä tarkastella uudelleen sekä pääomatulojen että perintöjen verotusta. Pääomatulojen osalta pienimuotoinen tämän suuntainen liike jo sisältyykin istuvan hallituksen ohjelmaan, mutta matka Platonin muotoilemaan ihanteeseen on edelleen pitkä.

Yhteenvetona kansallisesta tilanteestamme voidaan edellä esittämästäni kritiikistä huolimatta sanoa, että sekä historiallisesti että kansainvälisesti vertaillen elämme ennennäkemättömän yltäkylläisyyden oloissa ja tasa-arvo toteutuu poikkeuksellisen laajasti. Silti olemme kaukana itse muotoilemastamme ihanteesta, jonka mukaisesti kaikilla kansalaisilla tulisi olla yhdenvertaiset oikeudet ja mahdollisuudet niiden toteuttamiseen.

Globaalisti tarkastellen tilanne on vielä paljon, paljon synkempi.

Globaali tasa-arvo

Globaalissa katsannossa olisi syytä aloittaa lukemalla YK:n yleiskokouksen vuonna 1948 hyväksymä Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus ääneen alusta loppuun. Koska kukin kuitenkin voi tehdä sen tykönään palattuaan kotiin, siteeraan vain ensimmäisen artiklan: ”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.”

Tämähän on myös mahdollisuuksien tasa-arvon osalta jotain sellaista, joka todellakin suureksi osaksi toteutuu Suomen kansallisvaltiossa, mutta globaalisti tarkastellen me olemme kuin Platon: kun hän luki kansalaisiksi vain 5 % kaupunkivaltion väestöstä, me luemme maapallon 7 miljardista asukkaasta kansalaisiksi vain 1 miljardin ihmisen OECD-väestön ja kutsumme arrogantisti muita ”elintasopakolaisiksi”, jos he yrittävät parantaa asemaansa muuttamalla heikot toimintamahdollisuudet tarjoavilta seuduilta kuten Saharan alapuolisesta Afrikasta OECD-maailmaan.

Onko meillä oikeutta tähän? Niin kauan kun pidämme kiinni tasa-arvon ajatuksesta, ei käsittääkseni minkäänlaista!
Silti me torjumme globaalien ongelmien tarkastelun ja keskitymme pohtimaan vain paikallisia ja kansallisia ongelmia laajentaen tarkastelun piiriä tarpeen vaatiessa varovaisesti EU:n tai koko OECD-maailman piiriin, mutta ei mielellään sen yli. Miksi?

Globaalien ongelmien torjuntamme ei käsittääkseni johdu mistään ideologisesta tai poliittisesta linjauksesta, jonka vuoksi ajattelisimme, että Saharan alapuolisessa Afrikassa tai itä-Aasiassa elävät ihmiset eivät ansaitsisi elää tai eivät olisi yhtä hyviä kuin me. Pikemminkin on kysymys torjunnasta aivan klassisessa psykoanalyyttisessa mielessä: ongelman mittasuhde on niin suuri ja olemme niin neuvottomia sen ääressä, että painamme sen yksinkertaisesti todellisuushorisonttimme ulkopuolelle.

Se onnistuukin suureksi osaksi ja suurimman osan aikaa, mutta jos uskomme Freudia, torjunnat syövät psyyken energiaa ja siksi psyyke on alituisesti alttiina torjutun paluun vaaralle, vitseissä, unissa, elämän joutilaina hetkinä ja niin edelleen. Meille ja tänään torjutun paluu ottaa Suomeen tulleiden romaanikerjäläisten ja Al-Qaedan terroritekojen muodon. Ne häiritsevät lintukotomme rauhaa. Yksikertaisinta olisi vai kieltää kerjäläisiä tulemasta maahan, väittää ettei terrori kumpua köyhyydestä ja epätoivosta ja panna maan rajat kiinni. Mutta voiko niin tehdä?

Voi, jos hylkää tasa-arvon ajatuksen ja vääntää YK:n ihmisoikeuksien julkistuksen ensimmäisen artiklan ensimmäisen lauseen muotoon ”Kaikki ihmiset eivät synny vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan” ja jatkaa sitä sanomalla, että niin on hyvä.

Tämän suuntaista poliittista liikehdintää on ollut nähtävissä viime aikoina myös Suomessa. En kuitenkaan usko kansan enemmistön koskaan kääntyvän tälle tielle. Jos näin on, meille jää vain yksi mahdollisuus. Niin epärealistiselta kuin se joskus tuntuukin, meidän on mahdollisuuksien mukaan rakennettava päivittäiset toimemme niin, että ne edistävät tai eivät ainakaan ole esteenä tasa-arvoa lisäävien hyvinvointivaltiollisten rakenteiden kehittymiselle ja leviämiselle.

Tarvitsemme lisää tasa-arvoa tuottavia hyvinvointivaltiollisia rakenteita, ensin Suomessa, sitten Euroopassa ja lopulta maailmanlaajuisesti. Tämän projektin toteuttamisen esteenä voivat olla ensinnäkin aateliston ja sen kaltaisten ryhmien perityt etuoikeudet, toiseksi papiston valta ja kolmanneksi historiallisesti uusimman, mutta nykytodellisuudessa usein vaikutusvaltaisimman ryhmän, eli porvariston vaateet kanavoida kokonaisyhteiskunnalliset voimavarat kaikkien kansalaisten edun sijasta pääomaa omistavien ryhmien eduksi.

Tällä en tarkoita, että näistä kolmesta maailmanhistorian moottorina tähän asti toimineesta ryhmästä olisi pelkkää haittaa. Kaukana siitä. Näillä kaikilla ryhmillä voi olla tehtävänsä tasa-arvoisen yhteiskunnallisen todellisuuden luomisessa. Mutta näin on vain, jos niitä ohjaa kansalaisten tasa-arvoinen ja demokraattinen tahdonmuodostus. Niistä kukin nimittäin on siinä mielessä tulen kaltainen, että se on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Minulla ei mitään hokkus-pokkus-ratkaisua maailman ongelmiin ole, mutta ajattelin muistuttaa, että ne ovat olemassa eivätkä ne mene pois, vaikka teeskentelisimme, että ne eivät ole olemassa. Fiksumpaa on toimia tunnetun fraasin ”ajattele globaalisti, toimi paikallisesti” mukaan eli koettaa rakentaa päiväkohtainen toiminta niin, että se tukee isoja globaaleja tavoitteita taikka ei ainakaan ole ristiriidassa niiden kanssa.

Tänään se tarkoittaa sitä, että meillä ei ole työtä tehtävänä ja asioita ajateltavana vain oman asuinkuntamme ja kansakuntamme asioissa. Ei edes riitä ajatella EU:n eri maiden valtionvelkoja ja finanssisektorilla parhaillaan taas ehkä vuoden 2008 luottokriisin mittoihin kärjistymässä olevaa turbulenssia. Sen sijaan näitä asioita on ajateltava niin, että niihin tuotetut ratkaisut edistävät globaalia tasa-arvoprojektia eikä niihin missään tapauksessa saa tuottaa ratkaisuja, jotka toimivat kansallisessa tai EU:n kontekstissa lyhyellä tähtäimellä, mutta ovat pitkällä tähtäimellä ristiriidassa globaalien tasa-arvotavoitteiden kanssa.